language: Finnish

KYÖPELI

Yksinäytöksinen Huvinäytelmä

Kirj.

KAARLE HALME

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915.

HENKILÖT:

Aatu, isäntä
Oka, tullimies
Eppu |
Kiia | palvelusväkeä
Selma |
Kaisa |
Susanna, täti
Anna-Liisa, naapurin tytär

Tälle näytelmälle, pilan ollessa sen luonteenomaisuutena, on eduksi kevyt ja leikihtivä esittäminen. Pieni liioitteleminenkin siellä täällä lisää esityksen vaikuttavuutta, jos vain pidetään tarkka raja, ettei se kehity reuhaamiseen tai mauttomaan ilvehtimiseen. Hyväntuulinen esitys leikkiä laskevassa äänilajissa on pidettävä pohjasävynä.

Aatu on reipas ja hyväntuulinen, eikä suuttuessaankaan saa vaikuttaa ankaralta, vaan ennemmin vähän harmistuneelta. Ikä n. 25 v.

Oka on kuivan leikillinen, leveästi hymyilevä, viekassilmäinen vanhapoika. Hänen hymystään ja katseestaan voi päättää, että hän on ovelampi kuin miltä hän jutuissaan tahtoo näyttää. Ikä n. 40 v.

Eppu on iloinen hulivili; sanoo sanottavansa rohkeasti ja naurusuin.
Ikä n. 25 v.

Kiia on yksivakainen ja hidas, juttelee harvakseen ja harkitusti. Ikä n. 30 v.

Susanna on vähän hupsahtanut vanhapiika, joka yrittää matkia sivistyneen naisen esiintymistä, mutta on sattunut saamaan kiinni väärästä päästä. Esiintyminen on pöyhkeilevää, olematta arvokasta — ja puheleminen on suun ja sanojen hienostelemista, olematta luontaisen kehityksen tulosta. Hän sievistelee ja venyttää sanoja sekä käyttää silmiään mulkoilevasti, ummistaen usein silmäluomiaan. Ikä n. 40 v.

Selma on iloinen ja vähän vallaton. Ikä n. 21 v.

Kaisa on toimelias, vilkaspuheinen ja rivakka koko esiintymisessään.
Ikä n. 24 v.

Anna-Liisa on ujo ja arka, mutta muuten hyvin herttainen, pehmeä luonne. Ikä n. 18 v.

Pirtti on alussa puolipimeä.

OKA (kompuroi ulkoa. Heittää silat ja länget suurella kolinalla uunin eteen. Mutisee puoli-ääneen). Mikä niitä uusia rinnustimiakin aina katkoo!

SELMA (kurkistaa keittiön ovesta). Joko miehet tulivat?

OKA. Vasta sen äsken juuri laitoin.

SELMA. Kuka sinne tuli?

OKA. Minä.

SELMA (nauraa). Ei!… Minä olen täällä.

OKA. Minä itse.

SELMA. Vai niin! Okahan se on itse. Miksi ei Oka ota valoa?

OKA. Enpähän viitsi noita uusia nappuloita kierrellä.

SELMA (menee ulko-oven pielestä sytyttämään sähkövalon). Kah! Sitä vartenhan ne ovatkin.

OKA. Kylläpä leiskahti! Oli silmät viedä!

SELMA. Joko miehet tulivat?

OKA. Jo. Jäivät naapurin poikien juttusille tuonne tallin nurkalle. —
Poikki se pahus on! Ihka uusi rinnustin.

SELMA. Tulkaa sitten kahville! Ei illallista vielä anneta. (Menee keittiöön.)

OKA (tuo länget mukanaan ja istuutuu pöydän ääreen vasemmalle). No, eipä kai tähän aikaan päivästä.

KAISA (tulee ulkoa, silittelee hameitaan ja istuutuu pöydän oikealle puolelle, pudottaa liinan niskaansa ja rupeaa pahantuulisena palmikoitaan korjailemaan).

OKA (vilkaisee sivulleen Kaisaan, mutta ei sano mitään).

KAISA (heittää palmikon niskansa taakse). Jopas se tuli tämäkin ilta!
Lyhyessä ovat jo tämän talon askareet.

OKA. Niin tuli… vuoden viimeinen ilta. Huomennahan on muuttolauantai.

KAISA (nauraa ivallisesti). Eihän Oka ikinä muuta!

OKA. Muuttaakos Kaisa?

KAISA. Mitäpä täällä… mokomassa!

OKA. Muualla ei ole niinkään hyvä! Mikäpä taloa vaivaisi?

KAISA. Kai se talo — mutta ihmiset!

OKA. Isäntä on hyvä…

KAISA (kivahtaa). Ja isännän täti! Nyt se taas on sotkenut moniaitten asiat harakanvarpaiksi.

OKA. Kaisanko?

KAISA. Kiia ei katsonutkaan minuun äsken tuolla pihalla, vaikka meidän on pitänyt yhtaikaa jäädä tänne tai lähteä Jokisivulle. (Nojaa kyynärpäätä polveen ja naputtelee nyrkillä otsaansa.) On tämäkin vuosi mennyt hukkaan! On jo!

OKA (kuivasti). Hukkaanhan ne palvelijan vuodet menevät… siksi kun saa jalkansa oman pöydän alle.

KAISA (vihaisena). Tässä talossa sitä saa toivoa siksi kun kuopataan.

OKA. Hm!

KAISA (pisteliäästi). Siihen asti se Okakin täällä siloja paikkailee.

OKA. Hm!

KAISA. Kauanko lie jo paikkaillutkin! Piimäparrasta harmaapartaan!

OKA. Hm!

KAISA. Mutta minä en aio olla täällä Susannan silmätikkuna. Ratkokoon minun puolestani muitten välejä miten paljon huvittaa — mutta ei enää minun. Mokomakin tekohurskas!

OKA. Onko ratkonut…?

KAISA. Onko! Sanoinhan, ettei Kiia kurkistanutkaan minuun.

OKA (äkäisesti). Pitäisikö aina sitten kurkistella?

KAISA (toimeliaasti). No, ei aina eikä joka käänteessä, eikä työaikana, mutta runtuviikko on eri juttu! Ja varsinkin eri juttu tänään! On oltava selvillä mitä tehdään.

OKA. Ehkä Kiia onkin selvillä?

KAISA. Mistä?

OKA. Ettei tee mitään.

KAISA. Sanoisi edes sitten!

OKA. No, niin kyllä… sanoisi!

KAISA (itkua estellen). Kun kerran on koko syksyn narraillut.

OKA. Mitenkäs se onkaan se sananlasku…?

KAISA. Älkää te puhuko mitään sananlaskuista! — Toimitittekin minut tänne… tuon Susannan syötäväksi. Saisittekin toimittaa asiat selviksi!

OKA. En minä ole luvannut Kaisalle miestä toimittaa.

KAISA (liikahtaa hermostuneesti). En minä ole pyytänyt keneltäkään miestä, mutta ei kenenkään tarvitse liioin santakontitella.

OKA. Mitäpä minä sille mahdan!

KAISA. Olisitte voinut sanoa Kiialle…

OKA. Mitä?

KAISA. Että Susanna on tekohurskas hupsu…

SUSANNA (tulee vasemmalla itsetietoisen ja arvokkaan näköisenä, sukankudin kädessä). Mitä se Kaisa minusta sanoo?

KAISA (uhmaavasti). Onko kyöpelin emäntä kuunnellut?

SUSANNA (kiivaasti). Mitä sinä sanot?

KAISA. Onko Susanna jo tullut kuuroksikin?

SUSANNA. Minä en ole kuuro enkä sokea. Mutta miksi sinä nimitit minua?

KAISA (kipakasti). Siksi, miksi koko pitäjä teitä nimittää. Mutta
omasta puolestani sanon, ettei tarvitse tupata puun ja kuoren väliin!
Valheita olette juorunnut Riialle… ja santakonttina kulkenut.
Tahdotte kai hänet itsellenne!

SUSANNA (suuresti hämmästyvinään). Ei… mutta kuulkaa nyt, hyvät ihmiset! Kuinka sinä uskallat puhua minulle miehistä! Etkö sinä tunne minun siveellistä vaellustani?

Kaisa. Hyvin helppo on olla siveellinen, kun ei kukaan välitä!

SUSANNA (vimmastuen). Välitä! Vai välitä! Luuletko ettei minusta välitettäisi, jos minä välittäisin noista inhottavista miehistä, mokomista tyhmeliineistä, jotka eivät koskaan tunne oikean naisen arvoa. Kaikki ovat niinkuin Oka tuossa… sokeita…

OKA (nousee). Niin ovat. He eivät missään näe oikeita naisia. (Menee keittiöön.)

SUSANNA (menee liehakoiden perässä). Kun he kulkevat silmät ummessa eivätkä katsele…

KAISA (naurahtaa). Pakenevat vain.

SUSANNA (kääntyy ympäri). Minua ei tarvitse paeta, sillä minä olen oikea nainen ja minulla on harrastuksia — (pudistaa sukankudinta Kaisalle) — yleviä harrastuksia!

KAISA (nauraa). Kyllä! Kutoa valkoisia villasukkia mustille neekeripojille!

SUSANNA. Korkeimman lain täyttämistä se on. Älä naura! Minä tiedän sivistyneen naisen velvollisuudet, minä. Mutta sinä et tiedä muuta kuin navettasi, karjasi, porsaasi ja lampaasi, sinä!

AATU (tulee vasemmalta). Mitä nyt taas? Mitä Susanna riitelee?

SUSANNA. Tuo navetta-ihminen kehtaa puhua minulle miehistä ja neekeripojista!

AATU. Mikä ihminen?

SUSANNA. Navettapiika! (Aikoo mennä.)

AATU (käskevästi). Susanna jää!

SUSANNA (kääntyy). Ei sitä nyt tarvitse isännänkään niin komennella!
Mutta sellaisia ovat kaikki miehet! Minä halveksin niitä!

KAISA. Ja naisia myös…

SUSANNA (kiepsahtaa ympäri). Minä en puhu sinulle!

AATU (ankarasti). Mutta minulle!

SUSANNA (kääntyy). Älä nyt ole taas niin isäntämäinen!

AATU. Tietääkö Susanna, mikä navetta on?

SUSANNA (uhmailevasti). Ellet sinä tiedä, niin kysy tuolta Kaisalta.
Hänen mukanaan kulkee aina navetan lika ja haju…

AATU (suuttuen, polkee jalkaa). Ihminen! Se lika ja haju meidät elättää… Susannankin. Jos se talosta katco, niin pannaan hampaat naulaan. Mutta sitä ei ymmärrä hupsut vanhatpiiat!

SUSANNA (kuohuu vihasta). Mitä sinä…!

AATU. Ja nyt… mars matkaan! Heti! (Astuu Susannaa kohti.)

SUSANNA (keikauttaa päätään ja kiepsahtaa keittiöön). Pyh!

KAISA (hyvillään). Sattuipa isäntäkin kerran parahiksi paikalle, näkemään ja kuulemaan.

AATU (sovittelevasti). Ei hänestä pitäisi kenenkään teistä täällä pirtissä välittää.

KAISA (nyrpeänä). Kylläpä vain välitetään liiaksikin, niin että sotkeutuu kaikki. Mutta minä en välitä… pääsee kai tästä.

AATU. Hm! (Kävelee hiljakseen perälle ja tulee taas pöydän luo.)
Aikooko Kaisa muuttaa?

KAISA. Mitäpä minä tännekään? (Hetken mietittyään.) Enhän minä muuttaa aikonut. Kiian kanssa ajattelimme palvella vielä yhden vuoden ja sitten… Mutta silloin tulikin harakka haasialle, peikko pesän jakoon.

AATU. Susanna.

KAISA. Sehän se täällä kaikki sotkee ja sulloo… on Kiiankin mielen mustuttanut.

AATU. Jos minä puhuisin Riialle?

KAISA (katkerasti). Kyllä se paikkaus pian ratkeisi… ja kylläpä isännällä sitä paikattavaa olisi… oli ehkä omaan ihoon asti.

AATU. Miten… omaan…?

KAISA. Ja kaikki on tuon yhden ihmisen kielenkärjellä ratkottua. Mutta sellaisia on paholainen nähtävästi asettanut jokaiseen pitäjään vähintään yhden.

AATU. Mitä sinä minusta…?

KAISA (toimekkaana). No, ensin sanoi tuo meidän Selma Epulle, että tie poikki. Sitten kylmeni Kiia minulle… ja sitten… mutta sanomatta kai se saa jäädä…

AATU. Miksi et sano loppuun, kun jo alussa olit?

KAISA. Isäntä olisi voinut nähdä, miten tuo naapurin tytär äsken näytti itkettyneeltä…

AATU. Anna-Liisako?

KAISA. Kukas muu? Rannassa äsken.

AATU (istuutuu). Mitä hän sanoi?

KAISA. Isäntä kysyy häneltä itseltään! Minä en rupea kielillä kulkemaan.

AATU (mietteissään). Eikä ollut kotona päivällä, kun kävin naapurissa.

KAISA. Oli kyllä.

AATU. Anna-Liisako?

KAISA. Niin… ja Susanna oli hänen luonaan.

AATU (katsoo pitkään Kaisaa). Soo! (Nousee kiivaasti.) Eikös se
Kyöpelin istukas ole jo sinnekin ehtinyt!

KAISA (tyytyväisenä). Siinä nyt näette! Miksi siedätte sellaista sukulaista!

AATU (mutisee ja kävelee). Mokoma sukulainen! Äitipuoleni sisar! Mutta minkäpä sille mahtaa!

KAISA. Naittaisitte hänet!

AATU (pysähtyy). Mitä?

KAISA (hymyilee). Naittaisitte.

AATU (pälyilee naureskellen). Miehenkö kanssa vai…? Hän kun halveksii miehiä!

KAISA. Halveksii, kun ei saa. Mutta jos saa, niin ihastuu… ja talo ja talon ihmiset saavat rauhan.

AATU. Enpä minä tuollaista temppua ole hoksannutkaan. (Huvittuneena.)
Minkälainen mies sen pitäisi olla?

KAISA (nauraa ivallisesti). Saisi olla kuin vahinko nurkassa, kun vain on housut jalassa. (Nousee ja lähtee keittiöön.)

EPPU (tulee ulkoa lauleskellen).

    Runtuviikolla renki on herra
    ja isäntä on nurru,
    kumpikohan mennyttä vuotta on
   haikiammin surru'.

AATU (hauskasti). Mitäs menneistä vuosista! Kuollut taakseen katselee! (Istuu selkä perälle päin, katsomatta Eppua.) No, oletko jo päättänyt… jäätkö taloon?

EPPU (kaivaa tupakoita taskustaan ja istuutuu toiselle puolelle pöytää). En.

AATU (vilkaisee Eppua). Sepä selvää kieltä!

EPPU (leikillisesti). Jonkun täytyy täältä lähteäkin… muuten tulee sopasta pöpöröä.

AATU. Hm! Minä äsken juuri kuulin, että täällä on aikamoinen sekamelska.

EPPU (leikillisen uhkaavasti). Niin on, mutta minä sen vielä parannan… tänä iltana. Minä olen vapaa mies. Mulle on heiketty rasat päin silmiä.

AATU. Rukkaset…?

EPPU. Rukkaset, rasat, tumput ja kintaat. Kaikki yhdessä mylläkässä.
Enkä minä ota mitään ilmaiseksi. Minä maksan ne.

AATU. Kenelle?

EPPU. Kutojalle.

AATU (tyytymättömästi). Kukapa hänen kanssaan riitelemään!

EPPU (naureskelee). Ei riita eikä kopu, vaan rakkaus ja sopu!

AATU (katsoo äkkiä Eppua). Älä! Ei! (Purskahtaa nauramaan.) Et suinkaan!

EPPU. Kyllä, varmasti!

AATU. Susanna halveksii sinua.

EPPU. Saadaanpas nähdä!

AATU. Menisitkö naimisiin asti…?

EPPU. Eei! Kyllä minä sen lystin jätän muille. Ja teidän se pitäisikin tehdä…

AATU (hämmästyen). Naidako täti Susanna.

EPPU (nauraa makeasti). Eikä hiidessä, mutta naittaa…

AATU. Äsh! Kuka sellaista! Ei kukaan rohkene hänelle puhuakaan… miesvihaajalle.

EPPU. Kyllä minä sen vihan piikasesta taltutan, jos vain te hankitte hänelle miehen.

AATU (huvitettuna). Ottaisikohan tuo Oka.

EPPU. Ottaa, kun annetaan Rinnemäen torppa.

AATU. Ja sinä jäät taloon?

EPPU. Kaikki jäävät taloon — (nauraa) — paitsi Kyöpelin nimi. Se poistuu Rinnemäkeen.

AATU (nousee). Minä annan sen heille, ja vielä hevosen ja pari lehmää.

EPPU. Puhukaa siitä Okalle ja sanokaa, että minä taivutan Susanna-tädin.

KIIA (tulee ulkoa kaljatuoppi kädessä).

EPPU (katsoo taakseen). Saitkos herumaan?

KIIA. Vieläkös! (Tuo tuopin pöydälle.) Sakka tuli, kun nuristelin.

EPPU (katsoo Aatua). Loppuipa se pahaan aikaan.

AATU. Älähän huoli! Minulla on toinen tynnyri avaamatta. Ja se avataan nyt… jos harjakannuja tarvitaan.

KIIA (istuutuu pöydän taakse). Ai, ai! Mitä ihmettä pitäisi tehdä, että tarvittaisiin.

AATU. Jäädä taloon.

KIIA (vilkaisee Eppua). Jaah!

AATU. Menkääpä nyt keittiöön kahville… ja sano sinä, Eppu, Okalle, että minulla on hänelle asiaa.

EPPU (nousee, lyö Kiiaa olalle). Tulehan, poikaseni! Tänä iltana sitä tyhjennellään harjakannuja!

KIIA (nousee). Ai, ai! Jospa tyhjennettäisiinkin. Tuntuu niin pahalta sydänalassa.

EPPU. Eihän mies ole yhden tytön vaivainen. (Laulaa mennessään).

Heilani meni, mutta menköön vaan — hankitaanpas uusi.

(Menee Riian kanssa keittiöön.)

AATU (seisoo hetken paikallaan katsellen heidän jälkeensä). Hm!
(Naurahtaa.) Hm! (Istuutuu.) Hm! Hm!

ANNA-LIISA (tulee ulkoa, tasaisena ja arastelevana).

AATU (katsoo taakseen). Kas! (Nousee.) Anna-Liisa!

ANNA-LIISA. Iltaa taloon!

AATU. Teitpä kauniisti, kun tulit. (Menee Anna-Liisaa vastaan ja ottaa häntä kädestä.) Mennään tänne minun huoneisiini. Ei viitsitä olla täällä väenpirtissä.

ANNA-LIISA. Ei! (Vetää kätensä pois.)

AATU. Ei? No, tule nyt edes istumaan!

ANNA-LIISA. Minä taas heti lähden.

AATU. Mikä sinua nyt vaivaa…?

ANNA-LIISA (vaikeasti). Mikä minua vaivaisi?

AATU. Kävin päivällä sinua tapaamassa, mutta sanottiin, ettet ollut kotona.

ANNA-LIISA. En kai sitten ollut.

AATU. Mutta sitten kuulin, että olit ollut kotona, vaikka et tahtonut tavata minua. Olitko?

ANNA-LIISA (kaivaa pienen paperimytyn taskustaan). Minä tulin tuomaan näitä…

AATU (ei ota). Mitä ne ovat?

ANNA-LIISA. Nämä ovat sinun…

AATU. Susannako on käskenyt sinun tuoda kihlat takaisin?

ANNA-LIISA. Mitäpä minä sinun kihlojasi pitäisin!

AATU. Vaikka olet ne ottanut!

ANNA-LIISA (taistellen itkua vastaan). Niin… silloin…

AATU. Mutta nyt… miten on nyt sitten?

ANNA-LIISA (koettaa sanoa jotakin, mutta ei voi, kääntää päänsä toisaalle ja tarjoo myttyä). Tuossa!

AATU. Kuulehan nyt, oma tyttöseni! Ei näitä asioita näin käsitellä.
Ellet tule minun puolelleni, niin tule edes istumaan ja kertomaan!

ANNA-LIISA. En minä…

AATU (tulistuen). No, mutta hitto soikoon! Voit kai nyt sanoa edes, miksi tuot kihlat takaisin. Täytyy kai olla jokin syy?

ANNA-LIISA. Kyllä kai…

AATU. Ja täytyy kai minun saada se tietää. Olen kai nyt edes sen arvoinen. Olet kai edes sen verran minusta pitänyt? Vai etkö?

ANNA-LIISA (purskahtaa itkemään).

AATU (hellästi). Rakas Anna-Liisa! Tule nyt istumaan! (Kuljettaa Anna-Liisaa hellällä väkivallalla pöydän ääreen.) Kas niin! Istu nyt tuossa… minä istun tähän. Näin! Ja nyt sinä kerrot aivan levollisesti, mitä kaikkia loruja se Susanna on ajanut sinun päähäsi.

ANNA-LIISA. Susanna.

AATU. Juuri sama. Hän on täälläkin pannut koko talon nurin narin. Selma on rakentanut riidan Epun kanssa ja Kiia Kaisan kanssa. Ja se on kaikki Susanna-tädin ansiota… ja siitä tehdään tänään selvä peli. Sentähden minä pyydän, ole nyt kiltti ja kerro koko asia!

ANNA-LIISA. Kai sinä muutenkin sen tiedät…

AATU. Minkä niin?

ANNA-LIISA. … kuka on ollut kolme päivää sinun luonasi.

AATU. Minun luonani? Milloin?

ANNA-LIISA. Nyt, runtuviikolla, tuolta järven takaa…

AATU (ihmeissään). Mitä ihmeitä sinä puhut?

ANNA-LIISA. Voipalan Santra… niin!

AATU. Voipalan Santra… täälläkö Lapolassa?

ANNA-LIISA. Niin, ylistuvassa kolme vuorokautta!

AATU (silmät selällään hämmästyksestä). Ylistuvassa!

ANNA-LIISA (siirtää tuoliaan vähän loitommaksi). Näetkös, että tiedän!

AATU (purskahtaa nauramaan). Tiedät, tiedät… erinomaisesti! (Nauraa yhä.)

ANNA-LIISA (panee käärön pöydälle). Miksi loukkaat minua tuolla naurullasi!

AATU (hypähtää ylös ja suutelee väkisin Anna-Liisaa). Voi sinua, rakas, tuhma, pikkuinen tyttöni!

ANNA-LIISA. Älä, älä! Minä en salli!

AATU (yhä nauraen). Tämähän on erinomaisen hauska juttu, tämä.

ANNA-LIISA. Niin näyttää! (Nousee.)

AATU. Annahan, kun kerron koko tarinan!

ANNA-LIISA. Minä jo tiedän sen.

AATU. Mutta onkohan se kerrottu sinulle ihan oikein? (Vetää puoliväkisin Anna-Liisan uudestaan istumaan.) Minäkin tahdon sen kertoa. (Istuutuu.) Näin. Lapolan Aatu oli kosiskellut Voipalan tytärtä…

ANNA-LIISA. Santraa!

AATU (hymyillen). No, olkoon hänen nimensä nyt vaikka Santra. Mutta Aatu ei saanut Voipalaisten suostumusta. Silloin Aatu teki ratkaisevan tempun: toi tytön tänne Lapolan yliskamariin, piti siellä kolmisen vuorokautta ja vei sitten kotia. Jonkin viikon kuluttua tyttö palasi uudestaan Lapolaan… emännäksi. Onko kertomus pääpiirteissään näin?

ANNA-LIISA. On. Mutta Santra ei vielä…

AATU. Ei sen tytön nimi Santra ollutkaan. Nyt Voipalassa on Santra, mutta silloin oli Kristiina.

ANNA-LIISA. Milloin?

AATU (nauraa iloisesti). Silloin kun asia tapahtui… seitsemänkymmentä vuotta sitten. Se Lapolan Aatu oli minun isoisäni ja se Voipalan Santra oli minun muorini Kristiina.

ANNA-LIISA (ihmeissään). Niinkö?

AATU. No, niin! Eihän meillä enää ole edes sitä vanhaa ylistupaakaan jäljellä…

ANNA-LIISA (neuvottomana). Mutta Susanna sanoi, että sinä…

AATU. Kyllä kai… houriva vanhapiika…

ANNA-LIISA (häpeissään). Vai sinun isoisäsi…

AATU (iloisesti). Niin juuri! Se hulivili se oli! Mutta kunnon mies joka tapauksessa! Eikö niin? Muutenhan ei minuakaan kenties olisi olemassa — (vetää Anna-Liisan polvelleen ja suutelee) — ja eikös ole yhtä kaikki mukavaa, että minäkin olen olemassa… vai mitä? (Suutelee.)

SUSANNA (tulee keittiöstä). Sus' sentään! (Pysähtyy jähmettyneenä, kädet levällään, parkaisee.) Anna-Liisa.

AATU (hauskasti). Näetkös, Susanna! Anna-Liisa istuu paremmanpuolisessa hoijakassa! Onko Susanna koskaan ollut tällaisessa pelissä mukana? (Suutelee.) Näin… näin… näin!

SUSANNA. Hirveätä! (Peittää silmänsä ja kääntyy takaisin keittiöön.)

AATU (huutaa). Älä pelkää, neitsykäinen! Tässä istuu minun isoisäni… isoäiti sylissään!

EPPU (tulee keittiöstä). Mitä täällä huudetaan? (Ottaa nopealla liikkeellä Susannan syliksi.) Onko hätä?

SELMA (tulee keittiöstä toisten seuraamana). Eppu! Susanna! (Riuhtaisee
Susannan irti Epun syleilystä.) Sinä valehtelija, viettelijä!
Itsellesikö sinä Eppua! Sitäkö varten sinä juonittelit ja santakonttia
kanniskelit!

SUSANNA (kiljuu kädet nyrkissä). Senkin kiimaiset paholaiset… turkkilaiset! (Syöksyy keittiöön. Toiset nauravat.)

AATU (on heti Epun tultua päästänyt Anna-Liisan polveltaan, iloisesti nauraen). Alku on hyvä! Kuten näet, Selma! Eppu on otettava poika. Hän pystyy johonkin. Tästä tulee hauska loppu runtuviikolle. Nyt minä menen avaamaan täysinäisen sahtitynnyrin… ja sinä, Anna-Liisa, mene kotia ja käsketä kylän väki tänne tansseihin. Ota tuo Kaisa ja Kiia mukaasi viestin viejiksi ja kerro heille yliskamari-tarina! Siinä on heille jo oppimista!

ANNA-LIISA (ujona, mutta iloisesti). Ja tämän minä otan. (Ottaa pöydältä paperikäärön.) No, Kaisa, tule nyt.

KAISA. Kyllä!

KIIA. Kyllähän minäkin…

EPPU. Mene vain! Ja mene sinäkin, Selma! Se on sinulle terveellistä!

AATU. Niin! Mene mukaan, niin saat kuulla, miten ne vanhatpiiat ovat herkkäuskoisia tanssitelleet. No, nopeasti vain! (Työntää Anna-Liisaa, Kaisaa, Selmaa ja Kiiaa menemään.) Kuunnelkaa tiellä Anna-Liisan kertomusta ja ottakaa se opiksenne!

SELMA. Mutta Eppu syleili Susannaa!

EPPU (hauskasti). Onhan minulla sinun antamasi rukkaset käsissä!

AATU. No, no. Ei mitään perheriitaa! Ulos Ulvilasta, sanoi porilainen pohjalaisia! (Työntelee edelleen heitä ulos.)

KAISA (ottaa Kiiaa kädestä). Älä nyt öräile, Kiia!

KIIA (mennessään). Mitä pentelettä…?

SELMA (kääntyy ovessa). Mutta tuo Eppu voi täällä tehdä ihmeitä! Enkä minä sitä ikinä salli, että Susanna…

AATU (työntää heidät ulos.) En huoli itse, mutta en anna muillekaa, sanoi koira luulle. (Vetää oven kiinni nauraen.)

EPPU (nauraa). Sepä sille Selmalle oli paras lääke. Ei olisi uskonut.

AATU. Kai sen hyvin tiedät, ettei toinen nainen toiselle mitään antaisi!

OKA (raapii korvallistaan). Paras näkyy olevan, kun heistä pysyy silmänkantaman päässä.

AATU. Eikö hiivatissa! Ei se sentään niinkään ole. Tulehan, Oka, tänne minun kamariini! Minulla on vähän juttuamista sinulle.

OKA. Jahah! (Ottaa silat lattialta.) Minä korjaan ensin nuo silat pois jaloista. Ne rinnustimetkin kun aina katkeavat.

EPPU (istuutuu). Tee kerran sellainen rinnustin, joka pitää hautaan asti!

OKA. He, he! Minkälainen se olisi?

AATU. Eppu meinaa, että rinnustaisit itsesi jonkun naisen kanssa.

OKA. Ei minusta ole rinnustelijaksi. Minä olen huono tappelumies.

AATU (nauraa). Luuleeko Oka, että täytyisi tapella… naimisissa?

OKA (lystikkäästi). Eei, jos aina vain alistuu…

EPPU (vilkkaasti). Niinhän se Oka juttelee kuin olisi ikänsä ollut naimisissa.

OKA. Hml Olenhan minä noita naineitakin katsellut.

AATU (äkkiä). Mitä jos minä naittaisin Okan?

OKA. Häh!?

EPPU (naureskellen). Älä yhtään kysy! Kyllä sinä kuulit.

OKA. Kyllähän minä sen kuulin, mutta isäntä sanoi sen niin vakavalla äänellä.

AATU. Vakavasti minä tarkoitinkin.

OKA (hymyilee leveästi). Ei meikäläinen mies voi vakavasti naida.

EPPU (katsoo Okaa). Eikö? Mitä ihmettä?

AATU. No, nai sitten lystiksesi!

OKA (etsii tupakkavehkeitään). Ei kannata.

AATU. No, mikä ero siinä sitten…?

OKA. Jos joku tarvitsee emännän, se nai vakavasti. Mutta jos joku menee lystikseen naimisiin, se ottaa itselleen akan. Eikä minun manttaalini kannata akkaa.

AATU (viekkaasti). Mutta jos naisit emännän?

OKA. Ruoti-Eenokki nai ennen ruoti-Hinriikan… ja nimitti häntä
Tyhjälän emännäksi.

EPPU. Se on perinpohjainen mies, tuo Oka.

AATU. Ja viisas mies!

OKA (hymyillen). Mitäs minulta nyt tahdotaan, kun noin kehutaan?

AATU (istuutuu). Ei mitään! Juttelemme vain lystiksemme.

OKA. Jaah! Minä luulin, että isännällä oli asiaa minulle.

AATU. No, naisitko emännän, jos sinulla olisi tölli?

OKA. No, en suinkaan minä itse lehmiä lypsäisi.

AATU. Hm! Millainen sen emännän pitäisi olla?

OKA (istuutuu). Jaa-ah! Se riippuu siitä, millainen tölli mulla olisi.

EPPU. Kas kas! Kuinka konstikasta!

AATU. No, millainen sen pitäisi olla, jos naisit sekä emännän että töllin?

OKA. Jaa, että emäntä omistaisi töllin?

AATU. Niin.

OKA (raapii korvallistaan). No ei sillä sitten suurta väliä olisi… vaikkapa olisi sellainen kuin tuo meidän Susanna. (Toiset purskahtavat nauramaan.)

EPPU. Mutta akaksi et ottaisi, etkä tölliisi emännäksi, jos sinä omistaisit töllin?

OKA. En tietenkään.

AATU (nousee). No, tulehan nyt, Oka! Minulla on sinulle vähän asiaa.
(Menee vasemmalle.)

OKA (nousee, korjaa housujaan). Kyllä. (Katsoo syrjäsilmällä Eppua.) Ei kukaan voi välttää kohtaloaan. (Menee Aatun perässä.)

EPPU (hauskasti, pudistaen nyrkkiään Okan jälkeen). Aika junkkari miehekseen!

SELMA (tulee ulkoa).

EPPU. No, etkö mennytkään toisten mukana?

SELMA (ujoillen). Menen heti! Odottavat tuossa kaivolla. (Tulee toiselle puolen pöytää.) Ethän ole minulle vihainen? Se on nähtävästi Susannan juonia. Kertoivat hänestä… ja… ja… itselleen tietysti tahtoisi. Mutta sovitaan pois!

EPPU (härnäillen). Joko pelkäsit, että Susanna veis minut?

SELMA. Näkihän sen jo kaikesta, että pian veisi.

EPPU. Hyvä oli, että näit.

SELMA (estellen itkua). Mutta minä en anna sinua toiselle!

EPPU. Mutta minä nain Susannan, ellet pidä minusta kiinni.

SELMA (nauraa itkun lomasta). Pidänhän minä…

EPPU. Antamalla rukkaset!

SELMA. Älä nyt enää…

EPPU (nousee). No, saadaan nähdä!. Mutta mene nyt! Toiset odottavat.
Minulla on täällä tärkeä tehtävä.

SELMA. Eihän… eihän Susannan kanssa?

EPPU. Jos näet minulla olevan jotakin tärkeätä hänen kanssaan…

SELMA. Niin silloin minä suutun.

EPPU (hauskasti). Älä suutu! Ei se auta!

SELMA (ujostellen). Mikä sitten?

EPPU. Ota takinliepeestä kiinni ja sano, että tämä on minun.

SELMA. Sinä vain lasket leikkiä!

EPPU. Mitäs muuta näin runtuviikolla. Mene nyt! Kohta alkaa tanssit.

SELMA (ojentaa kätensä). Olemmehan jo sopineet?

EPPU. Oho! Ei sitä niin vähällä!

SELMA (tupsahtaen). Odotahan, poikaseni! Kyllä minä vielä sinulle näytän — (Menee ulos.)

EPPU (juoksee huutamaan perässä). Näytä vain! Se paras, joka puolensa pitää. (Tulee naureskellen alas.) Tulipas Selmalle hätä käteen. (Menee hiljaa keittiön ovelle kuuntelemaan, lähtee sitten nopeasti varpaisillaan pöydän luo ja istuutuu tuolille, pää käsiin.)

SUSANNA (tulee keittiöstä ja pysähtyy nähdessään Epun, halveksivasti).
Pyh!

EPPU (ei liikahda eikä ole kuulevinaan).

SUSANNA (voimakkaammin). Pyh! (Hetken kuluttua.) Eppu.

EPPU (nostaa päätään kuin vasta kuulisi). Mitä?

SUSANNA (panee kädet kupeelle). Mikä sinä luulet olevasi?

EPPU (raskaasti). En yhtään mitään!

SUSANNA. Et. Sinä et ole tuon vertaa — (sivauttaa käsiään yhteen) — ja kuitenkin sinä kehtaat käyttäytyä sillä tavalla minua kohtaan. Tulet koskemaan minuun… minuun! Etkö sinä tiedä, että minä en ole mikään piikaletukka! Minä olen siveellinen nainen, jota ei saa kohdella sillä tavalla, tiedätkös sen!

EPPU (alakuloisesti). Tiedän.

SUSANNA. Ja tiedä, että minua ei vielä kukaan mies ole syleillyt…

EPPU. … paitsi minä.

SUSANNA. Sinä saatoit minut naurunalaiseksi, viattoman tytön. Antaisin ehkä sinulle anteeksi, jos edes katuisit. Kadutko sinä?

EPPU (yhä allapäin). En.

SUSANNA (kimmastuu). Et! Et edes kadu? Sinä hävytön mies! On ensin röyhkeä ja raaka viattomalle, turvattomalle tytölle, eikä edes kadu tekoaan.

EPPU. Minä en voi sitä katua.

SUSANNA. Sinä paatunut raukka! Sinä olet mustempi kuin ne mustat pakanat, joille minä neulon verhoja, että saisivat peittää alastonta olemustaan.

EPPU. Niin kai sitten.

SUSANNA (vähän pehmeämmin). Kuinka sinä sellainen oletkin, niin eläimellinen? Etkö sinä tunne tehneesi pahasti?

EPPU. En.

SUSANNA. Vaikka minä sanon sinulle, että sinä loukkasit minua ihan sydänjuuria myöten?

EPPU. Vaikka.

SUSANNA. Ja raatelit minun neitseellistä häveliäisyyttäni.

EPPU. Vaikka! Minä en kadu sittenkään.

SUSANNA (ihmeissään). Tämähän on tavatonta! Kuinka on mahdollista! Mitä sinä nyt sitten tästä ajattelet?

EPPU. Saako sen sanoa?

SUSANNA. Tietysti! Sano heti?

EPPU (autuaallisesti). Se oli niin suloista.

SUSANNA. Mikä?

EPPU. Se… syleileminen.

SUSANNA (henkeään pidättäen). Sekö… kun… minua syleilit?

EPPU (painaa pään käsiinsä). Niin… se oli niin suloista, etten minä voi sitä katua, vaikka tahtoisinkin.

SUSANNA (pehmeästi). Poika-raukka!

EPPU. Niin! Antakaa minulle anteeksi, jos loukkasin.

SUSANNA (menee lähelle). No, voihan sen unohtaa…

EPPU (pudistaa päätään). Ei, minä en voi sitä koskaan unohtaa.

SUSANNA (epäillen). Kuinka niin?

EPPU. Se herätti minussa pahat halut.

SUSANNA (kuiskaten). Millaiset?

EPPU. Minä tahtoisin taas… mutta sitä ei kai saa sanoa?

SUSANNA (kuumeisesti). Sano nyt vain! (Panee kätensä Epun olalle.) Minä annan luvan.

EPPU (tarttuu Susannan käteen). Ettekä suutu?

SUSANNA (istuutuu tuolille pöydän eteen). En… en.

EPPU (siirtää tuolinsa rinnalle). Minä tahtoisin taas syleillä teitä.

SUSANNA. Oikeinko sinä sitä haluat…

EPPU. Minä himoitsen sitä…

SUSANNA (nojautuu Epun rinnoille, kuiskaa). Oi, sinua, paha poika!

EPPU. Niin, minä olen niin paha.

SUSANNA (heittäytyy rentonaan Epun syliin). Syleile sitten, minä sallin sen.

EPPU (syleilee). Ooh!

SUSANNA (hurmaantuneena). Saat minut… saat minut…

EPPU (syleilee tulisemmin). Ooh… ooh!

SUSANNA (kiepsahtaa Epun syliin, intohimoisesti). Suutele minua!
Suutele!

SELMA (tulee ulkoa, jää hämmästyneenä seisomaan paikalleen; häntä seuraavat Kaisa, Anna-Liisa ja Kiia, jotka myös jäävät ihmettelemään. Aatu tulee kamaristaan Okan seuraamana.)

AATU. Älähän huoli katsella, Oka! Kurkista vain toisella silmälläsi.

OKA. Eppu, Eppu.

EPPU. Ei ole aikaa!

SUSANNA (parkaisee). Ooh! (Painaa päänsä Epun rintaan.)

SELMA (juoksee esille ja ottaa Epun takinliepeestä). Eppu! Vai tämä tärkeä sinulla oli! Vai tällaista peliä se Kyöpelin emäntä täällä pitää!

SUSANNA (yhä Epun rinnoilla, kirkuu). Apua, apua! Suojele minun viatonta neitsyyttäni! (Naurua.)

AATU (irroittaa Susannan Epusta ja työntää hänet Okan syliin). Tuossa on sinulle suojapaikka!

SUSANNA (nostamatta katsettaan). Kuka se on?

OKA. Minä se olen.

SUSANNA. Kuka minä?

OKA. Rinnemäen isäntä… ja minä otan Susannan emännäksi… jos ei tuo
Eppu pakana…

EPPU (nousee, ottaa Selmaa kädestä). Ei, ei! Ei pahaa mitään. Minä vain annoin vähän maistiaisia.

SUSANNA (putoaa tuolille). Voi, voi minun kunniani ja maineeni…

AATU. Noo, kihlajaiset Okan kanssa paikkaavat kaikki. Pyhimyksen kruunu vain putosi.

EPPU. Ja sen mukana santakontin virka. (Ottaa Selmaa uumalta.)

KAISA. Ja vanhapiika ja Kyöpeli menivät menojaan.

ANNA-LIISA (Aatun korvaan). Minä panin kihlat entiseen paikkaansa…

AATU. Se on oikein! Siellä ne ovat tallella. (Suutelee Anna-Liisaa.)

OKA (katselee ympärilleen). Tämähän vasta on runtuviikko, kun näin lemmon tavalla naidaan.

KIIA. Naidaan ja huollaan. (Melua kuuluu ulkoa.)

AATU. Hurraa! Siellä tulee tanssiväkeä!

OKA. Tulevat kihlajaisia viettämään Kyöpeliin.

EPPU. Ei nyt muuta, pojat, kuin hurraa!

KAIKKI. Hurraa!

SUSANNA (nousee rasittuneesti). Minun neitsyyteni… minun neitsyyteni… (Naurua.)