SUURVARAS

Kertomus

Kirj.

JENNY BLICHER-CLAUSEN

Suomentanut

Emil Mannsten

Kirjallisia pikkuhelmiä XXIX

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.

Jenny Blicher-Clausen, tanskalainen kirjailijatar, papin tytär, kotoisin Jyllannista, syntyi 29 p. heinäkuuta 1865. Kirjailijauransa hän alkoi v. 1883 ja julkaisi ensimäiset teoksensa salanimellä John Bentsen. Hänen nykyajan elämää kuvaavat kertomuksensa ovat laajalle levinneet varsinkin naisten piirissä ja saavuttaneet suurta suosiota paitsi Tanskassa, myös Ruotsissa ja Suomessa. Kukapa suomalainen, joka vähänkin välittää täysarvoisesta, siveellisesti jalostavasta kaunokirjallisuudesta, ei olisi lukenut hänen intohimoista rakkaudentarinaansa "Inga Heine", jossa kirjailijatar osottaa kuinka ihminen tahtonsa lujuudella voi voittaa kiihkeimmätkin tunteensa, ja opettaa, että kärsimyksellä on elämänarvoa yhtä hyvin kuin onnellakin! Edellisen vertainen on kirjailijattaren hiljainen jutelma "Setä Frans", jonka lukeminen tuntuu ihanalta kuin kulku tuoksuvan yrttitarhan läpi, varman, lämpimän käden taluttamana. Ja nykyajan kertomuksessaan "Sonja" kirjailijatar ottaa laskuun semmoisen määrän sisäisiä tekijöitä — lapsen hienoimmista, välittömimmistä tunnelmista aina täysin kehittyneen luonteen lujatahtoisiin päätöksiin asti — että ne vastustamattomasti valtaavat lukijan ikäänkuin eletyn totuuden voimalla. Jenny B.-C:n viimeksi suomenkielellä ilmestynyt teos "Veli Giovanni" on hieno kuvaus Italian kesäisiltä ruusuntuoksuisilta mailta, piirretty tarkan psykoloogin ja syvätunteisen kertojan varmalla kynällä. Se kertoo taisteluista lupauksen ja lemmen, oikeauskoisen katolisen kirkon ja sydämen kutsuvan äänen, vehreän sopusuhtaisen luonnon ja munkkikammion itsekidutusten välillä. Se on puhtaan sydämen puhtaan lemmen ihana ylistyshymni. Ja tämä, nyt lukijan käteen tarjoutuva pikku kertomus "Suurvaras" on puhtaaksi hiottu helmi, joka heijastelee nuoren, kukoistavan immen heräävää lempeä ja hänen lahjomatonta oikeudentuntoaan, kun se jalolla suuttumuksella musertavana tuomiona kohtaa hänen kasvatusisäänsä, vanhaa paatunutta, toimestaan luopunutta tohtori Hornia. Löytäköön tämä kaunis kertomus meillä Suomessakin tiensä mahdollisimman moneen kotiin.

Jenny Blicher-Clausen kuoli v. 1907.

Meidän päivinämme puhutaan niin paljon varkaista — pikkuvarkaista ja suurvarkaista.

"Pienet pannaan kiinni, suurten annetaan olla vapaina", sanoo vanha sananlasku — sillä suurvarkaiden laita on se, että he osaavat taitavasti lumota ihmisten silmät, valehdella ja luikerrellen pelastua pälkähästä — jota vastoin pikkuvarkaat eivät pääse minnekään, yhteiskunta panee toimeen meluajoja heidän kiinniottamisekseen.

Siveelliseltä kannalta katsoen on rikos yhtä suuri jos varastaa kymmenen kruunua, kuin jos varastaa kaksikymmentä — siveellisesti nähden suuri petturi ja pieni kotivaras sisältyvät samaan käsitteeseen: "pikkuvarkaita", — kaikki he varastavat sellaista, mikä on vakuutettua, mistä voidaan asettaa takaus ja suorittaa korvaus, mikä voidaan menettää ja saada takaisin. Siveellisesti nähden on näin ollen tuhansia pikkuvarkaita — mutta suurvarkaita on vain yksi: Mainevaras.

Tunnetko häntä? Hän on liukas ja kevelä — liehakas milloin niin tahtoo, leikkisä milloin hänelle soveltuu, ystävällinen saattaessaan sinua ovelle, sydämellinen taputtaessaan sinua olalle, mutta sitä kerkkäämpi nylkemään sinut kielellään, kun olet poistunut niin kauas, ettet voi häntä kuulla.

Hänellä on kameleontin kyky muuttaa väriä — kätketyssä hymyilyssä — kahdamielisessä sanassa — nopeaan tokaistussa peitetyssä lauseessa — äkkinäisessä ivallisessa naurahduksessa, joka säikähdyttää ja saattaa hämille. Ja hän saa kaikki yksinkertaiset uskomaan. Hän taritsee valhetta niin perin luotettavalla tavalla — ikäänkuin salaisesti surren sen voimaa — ja hän lisää rakastettavasti: Ei toimita puhua siitä muille. Hänen sanoillaan on samallainen teho kuin tuulenpuuskalla kasvisiemeniin: ne sinkoavat tuokiossa kauas ympäri ja kylväytyvät itsestään kaikkialle. Kun Jumala tuomitsee ihmiset viimeisenä päivänä, on hän jättävä rankaisematta kaikki nuo pikkuvarkaat, jotka pettivät toisiaan ruuassa ja vaatteissa, rahassa ja tavarassa, ja iskevä vihansa salamat tuohon ainoaan suurvarkaaseen: Mainevarkaaseen — sillä tämä varasti ihmisiltä sen, mitä ei voida antaa takaisin — hän polki sieluja, niin että nämä tuskittelivat — hän kävi taloissa ja tuhosi kodit — hän heitti lokaa kuolleitten päälle, kun nämä eivät voineet nousta itseään puolustamaan! Sentähden elossa-olevat hylkäävät hänet ja kuolleet tuomitsevat hänet, ja suurinta petturia pitää kutsuttaman vanhurskaammaksi häntä, sillä Jumalan edessä on hän suurvaras — hän yksin — ja hänet on vetävä tilille joka sielu, jota hän on polkenut!

* * * * *

Kaukana Juutinmaalla, syrjäisessä seudussa, oli vanha lääkärin-asunto. Tohtori, joka siinä asui, oli kolmekymmentä seitsemän vuotta harjoittanut ammattiaan sillä paikkakunnalla — nyt kävi hän seitsemättä kymmeniänsä ja oli, heikon terveytensä pakoittamana, vihdoin päättänyt luopua praktiikastaan ja myydä sen enimmän tarjoovalle. Se on: itse asiassa ei hän luopunut siitä — hän aikoi edelleenkin hoitaa sitä pikkuhissukseen, kun olisi kysymyksessä potilas, joka maksoi runsaasti — mutta tätä aiettaan ei hän ilmaissut kenellekään, kaikkein vähimmin sille nuorelle miehelle, joka oli ostanut hänen praktiikkansa ja asunnon sen ohella ja josta nyt oli tuleva hänen seuraajansa.

Siitä hetkestä ruveten, kuin nuori lääkäri ravakoin, voimakkain askelin astui tohtori Hornin huoneeseen tuoden rehellisellä, suoralla katseellaan ja syvällä soinnukkaalla äänellään ikäänkuin tuulahduksen nuorekasta terveyttä, työteliäisyyttä ja hyvää tahtoa tullessaan, siitä hetkestä ruveten tohtori Horn vihasi häntä kaikesta sydämestään. Ehkei hän itse silloin ollut täysin tietoinen siitä, mutta hän vihasi siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli hänen seuraajansa, joka seisoi siinä.

Hän oli tosin itse valinnut virasta eroamisen, mutta häntä ei miellyttänyt nähdä toisia hänen paikallaan, ja sentähden tunsi hän jo ennakolta seuraajatansa kohtaan kovaa vastenmielisyyttä. Hän olisi ehkä voinut mukautua siihen, jos hänen virkaveljensä olisi ollut iäkkäämpi mies — mutta nyt seisoi tässä aivan nuori medisiinari — jolle hän olisi kelvannut miltei iso-isäksi — ja hankkiutui jatkamaan hänen työtään! Se oli hänestä jo vääryyttä.

Nuoruus tuo aina jotakin uutta tullessaan — minnekkähän tässä kaivattiin uutta, missä vanhakin oli hyvää — olihan se kolmekymmentäseitsemän vuotta ollut kyllin hyvää — ja eikö hän koko tuon ajan ollut itsevaltiaasti hallinnut välittämättä muualla tapahtuneesta kehityksestä?

Hän ei ollut koskaan rasittanut itseään liiaksi — hän rakasti rauhaa ja mukavuutta — hän tuli milloin häntä kutsuttiin, siinä kaikki, ja suuri ero oli sairaan luona viipymisellä aina sen mukaan, oliko potilas rikas vaiko köyhä, ylhäinen vaiko alhainen.

Olihan niitä köyhiä, jotka peittelemättä sanoivat, että tohtori Horn oli kova mies, josta oli parasta pysyä erillään milloin oltiin hädässä, ja kerrottiin hauskoja juttuja hänen ahneudestaan; mutta traditsionien voiman kautta oli hän niin hyvissä väleissä paikkakunnan arvohenkilöiden kanssa, joita kohtaan hän aina osotti suurta rakastettavuutta, ja hän oli niin erinomainen seuraihminen, että köyhien huuto ponnahti takaisin hänen moitteettomasta mustasta hännystakistaan ja tärkätystä paidanrintamuksestaan.

Tohtori Horn oli varova mies. Hän osasi niin hyvin hallita itseään, ettei koskaan kiivastunut. Kun hän istui ja hykerteli kuivia käsiään — hän hykerteli aina käsiään, milloin jokin ei häntä miellyttänyt — ja ivallisesti hymyillen vakuutti, että uuden ajan edistys oli humpuukia, niin moni uskoi häntä ja unhotti, ettei voida elää vanhentuneilla opeilla tai mukavasti istuen työhuoneessa tuomita työtätekeviä, vaan että sen, joka tahtoo, että hänen sanoilleen on annettava jotakin arvoa, täytyy itsensä seurata kehitystä.

Kun nuori tohtori Höjstrup ensi kerran astui edeltäjänsä huoneeseen, kuuli hän vain häntä tervetulleeksi toivottavan äänen ystävällisen kajauksen, mutta hän ei erottanut sitä välähdystä silmässä, joka piili tämän takana, hän ei pannut merkille sitä kaksimielisyyttä, joka loihen ilmi hymyilyssä.

Piirilääkäri, jonka luona hän äskettäin oli käynyt, oli tosin sanonut hänelle suoraan:

— Minä onnittelen teitä siihen paikkaan, jonne tulette, mutta minä en onnittele teitä tohtori Hornin naapuruuteen.

Tohtori Höjstrup oli heläyttänyt raikkaan, iloisen naurun ja sanonut:

— Mitä se voisi minua haitata? Onhan hän luopunut praktiikastaan.

Mutta lauseva väläys oli vilahtanut esiin piirilääkärin viisaista, harmaista silmistä, kun hän pitkällä sormellaan viitaten pohjasta etelään ja idästä länteen oli sanonut:

— Tällä tavalla näettekös, tällä tavalla!

Nuori tohtori ei ollut silloin sen paremmin kiinnittänyt siihen huomiotaan — hän oli niin luottavainen — hän ei voinut uskoa mitään pahaa kenestäkään ihmisestä. Hän oli kiivas, helposti kuohahtava luonne, joka vihan yllättäessä saattoi sanoa paljonkin, jota hän sitten katui — mutta hän oli perin jaloluontoinen, äärimäisyyteen asti rehellinen ja totuutta harrastava. Hänen mieleensä ei koskaan juolahtanut ajatusta tehdä toisille jotakin pahaa — hän ei koskaan uskonut kenessäkään olevan kavaluutta — ollen kiivas ja suora, ei hän koskaan kieräillyt eikä uskonut toisten kieräilevän — ja hänen tahtonsa oli tässä suhteessa luja.

Kun siis tohtori Horn ojensi hänelle kätensä lausuen hänet tervetulleeksi, puristi hän tämän pitkiä, luisevia sormia niin kovasti pienessä, nasevassa kourassaan, että teki kipeätä vielä kauan sen jälkeen, ja läksi sitten kasvatustyttären kanssa katselemaan taloa.

Tohtori Horn oli ollut naimisissa, mutta avioliitto oli ollut lapseton, ja vaikka rahaa oli ollut aina riittämiin, ei tohtorin mielestä koskaan ollut kannattanut ottaa kasvattia.

Vaimo oli ollut hänen elävä vastakohtansa: vilkas, ponteva, täynnä riehakkaita päähänpistoja, jotka eivät aina olleet yhtä omaperäisiä, vaan jotka harvoin olivat tehoamatta siihen ympäristöön, jossa hän eli. Ihmiset, jotka tunsivat hänet nuorena, tiesivät kertoa hänestä monta hupaista juttua — mutta oli heillä tapana lisätä, että säkenöivä vilkkaus, joka oli silloin ollut hänelle ominainen, oli vähävähältä muuttunut jonkinlaiseksi liioitteluun meneväksi hilpeydeksi, joka ei ollut miellyttävää ja joka toisinaan saattoi tuntua miltei tuskastuttavalta.

Hänen kuolemansa jälkeen päätti tohtori Horn ottaa lapsekseen nuoren tytön, joka kuului sukuun ja joka saisi periä hänet, jos käyttäytyisi hänen mielikseen.

Neiti Inger oli kuudentoista vuoden ikäinen tullessaan tohtorin taloon. Nyt hän oli kaksikymmentävuotias — elävä, lämminverinen sielu — voimakas, hieman synkkämielinen luonne.

Hän mieltyi heti tohtori Höjstrupiin — tämän avomielinen puhe, nopeat vastaukset, rehellinen, vilpitön esiintyminen viehättivät häntä ensi silmänräpäyksestä.

— Ettekö luule kasvatusisästänne olevan vaikeaa nähdä uuden ja oudon henkilön ottavan haltuunsa täällä kaikki? kysyi hän aivan rehellisesti.

Ja tyttö vastasi yhtä rehellisesti:

— Minä en usko, että hän voipi mukaantua siihen — ja olen koettanut parastani saadakseni hänet muuttamaan pois täältä. Monet hänen ystävistään ovat koettaneet samaa, mutta ilman mitään tulosta. Hän vastaa vain, että hän tahtoo kuolla siellä missä on elänyt.

— No niin — itse asiassahan se on vallan ymmärrettävää — ja minä toivon, että me kyllä tulemme sopimaan keskenämme. Ettekö te usko sitä, neiti?

Neiti Inger ajatteli, että jos tohtori Horn ylipäänsä voisi kenenkään kanssa sopia, pitäisi hänen sopia tämän ystävällisesti hymyilevän, suorakatseisen miehen kanssa. Mutta hän ei vastannut mitään.

Ja tohtori Höjstrup jatkoi innokkaasti:

— Olen ollut apulaisena kahdella hyvin vanhalla lääkärillä. — Toinen heistä oli itse herttaisuus — ja toinen itse kärtyisyys — mutta niinpähän vaan tulin toimeen — jälkimäisen kanssa myöskin — paljoa paremmin kuin kolme edeltäjääni — ettekö luule minun voivan kasvatusisännekin kanssa tulla toimeen?

Neiti Inger nyökäytti päätään rohkaisevasti.

— Luulen kyllä. — Ja tohtori Höjstrup puristi hyvää tarkoittaen hänen kättään jäähyväisiksi.

Tohtorin lähdettyä seisoi hän kauan ikkunassa ja katsoi ulos sateeseen, joka herkeämättä vihmoi vanhaa puutarhaa ja vanhaa taloa — ja hän virkkoi puoliääneen: "Sääli miestä — kovasti sääli". — Mutta hän ei itsekään tiennyt miksi hän niin sanoi. Ja hänestä tuntui samalla, kuin jos jotakin kovaa ja jäätynyttä olisi sulanut hänessä.

Hän tunsi ympärillään niin lämmittävää auringonpaistetta, että yhden ainoan säteen siitä olisi pitänyt olla kylliksi kuivatakseen kaikki nuo putoelevat sadepisarat — ja hän ojensi pehmeät, nuoret käsivartensa valoa kohden ja ratkesi äkkiä suloisiin onnenkyyneliin.

Hän vavahti kuullessaan terävän äänen viereisestä huoneesta.

— No, — joko hän viimeinkin lähti, tuo haaveksija. Tulee tänne kuin munasta päässyt kananpoika ja luulee voivansa vanhalle kanalle opettaa jotakin — sillä kaiketihan kuulit hänen sanovan, että täällä on paljon tehtävää — eihän täällä ollut sairashuoneita eikä sairaanhoitajattaria monen peninkulman alalla! Ha-haa! Ikäänkuin eivät ihmiset itse voisi hankkia sairaanhoitajattaria! — Ja sitten puhui hän köyhyydestä! Täällä ei ole mitään köyhyyttä — luulisin tuon minä paremmin tietäväni! Mitä sanot sinä?

— En mitään.

— Ei, aivan kuten sanoin. — Mitä pidät hänestä.

— Paljon.

— Tietysti — sileät kasvot ja kaunis ääni, silloinhan naiset jo ovat valmiit.

Kasvatustytär astui äkkiä hänen eteensä ja pani molemmat kätensä rukoilevasti hänen käsivartensa ympäri.

— Oi, jospa sinä tahtoisit!

— Mitä niin?

— Matkustaa pois täältä sen sijaan että muutat viereiseen taloon ja olet lakkaamatta pakoitettu näkemään vanhan kodin silmiesi edessä. Sinä et koskaan tule tuntemaan itseäsi onnelliseksi siinä, et koskaan. — Jos nyt pyydän sinua kaikesta voimastani, koko täydestä sydämestäni — etkö sittenkään tahdo tehdä sitä?

Tohtori Horn ravisti vihastuneesti hänet pois itsestään.

— Lopeta jo nuo tuollaiset juttusi, sanoi hän. Jos sitä tuleekin heitetyksi ulos pesästään, ei kukaan silti voine kieltää jäämästä pesän lähettyviin.

— Sinua ei heitetty — läksit itse siitä.

— Kun pakko käski, tyttöseni, kun pakko käski. Luoja on heittänyt ulos minut. Mutta hän sallii kai minun jäädä paikkakunnalle.

Neiti Inger oli tuokion vaiti, sitten virkkoi hän äkkiä:

— En ymmärrä sinua! Jos olisin sinun asemassasi, en minä kestäisi nähdä vieraiden muuttavan siihen kotiin, jota minä olen rakastanut kautta elämäni. Matkustaisin kauas pois enkä tulisi milloinkaan enää sitä näkemään. Mutta sinä — muutat asumaan viereiseen taloon.

Myhäilyn tapainen lehahti tohtorin kasvoilla, mutta hän seisoi selin tyttöön, niin ettei tämä nähnyt sitä.

— Tietenkin, sanoi hän. Pitäähän minun saada nähdä miten ihmiset täällä vastaanottavat kaiken sen uuden, mikä luultenkin nyt tulee käytäntöön. Minun pitää saada nähdä josko minun parannuskeinoni edelleen kelpaavat, tai heitetäänkö ne kokonaan romukoppaan. Saattaisihan olla, että ne joka tapauksessa kestäisivät koetuksen. —

— Ja elleivät kestä, kuinka silloin käy?

Tohtori kohotti olkapäitään.

— Kuinka silloin käy? Silloin täytän piippuni uudestaan ja nauran itsekseni — ihmisten typeryydelle.

— Etkä ole kantava katkeraa mieltä seuraajaasi kohtaan sen vuoksi?

— Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon! Miksikä sitä tekisin?

Tohtori Horn sanoi aina: "Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon" silloin, kun hän tarkoitti jotakin muuta, kuin mitä oli uskottelevinaan.

Neiti Inger ei ollut koskaan ennen huomannut, että tuon lauseen sointisävyssä oli jotakin valheellista; mutta tänä silmänräpäyksenä hämmästytti se häntä, vaikkei hän tahtonut selvittää itselleen sen syytä.

* * * * *

Muutamia kuukausia kului. Nuori lääkäri muutti vanhaan lääkärin-asuntoon, ja tohtori Horn asettui viereiseen taloon asumaan. — Pienestä vasta-istuttamastaan puutarhasta saattoi hän nähdä vanhaan, johon hän itse oli istuttanut enimmät pensaat, jossa hän tunsi jok'ainoan noista ryhmyisistä puista, raskimatta koskaan kaataa niistä ainoatakaan.

Eräänä aamuna näki hän yhden kirsikkapuun kaadetuksi ja taas eräänä päivänä koko sarjan karviaismarja-pensaita kiskotuksi maasta.

Se tuntui hänestä kuin henkilökohtaiselta loukkaukselta, kuin iskulta kasvoihin, ja hän mutisi pariin kertaan hampaittensa välitse: "Kuolema ja kadotus!" Mutta kun kasvatustytär huomautti muutoksesta, virkkoi hän mitä ystävällisimmin hymyten:

— Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon! Sehän on miehen oma asia, tahtooko hän hävittää puutarhan.

— Niin, mutta pitäähän saada vähän ilmaakin sisään, uskalsi tyttö lisätä.

Sinä silmänräpäyksenä oli mielenmaltti mennyttä. Tietysti — vanha ei milloinkaan kelvannut — piti raivattaman tilaa uudelle! Uusia instrumentteja leikkauksia varten — uusia puita puutarhoihin — uutta lääkettä pulloihin — kunhan vain oli uutta, niin se kelpasi!

Mutta hän katui heti, että oli paljastanut itsensä noiden valppaiden silmien edessä, jotka tarkkasivat häntä, ja hän lisäsi kohta sen jälkeen:

— Niin no — minusta se tietysti on yhdentekevä. — Lähdetäänkö syömään aamiaista?

* * * * *

Oli sydänkesä, kun tohtori Höjstrup astui lääkärintoimeensa pienessä Juutinmaan kaupungissa ja siihen kuuluvassa laajassa maalaispiirissä, ja alussa kului hänen aikansa niin tarkkaan kaikkien niiden vaatimusten tyydyttämisessä, joita hänelle asetettiin, ja hän oli niin innokkaasti kiintynyt työhönsä, että oli jo myöhä syksy, ennenkuin hän saattoi ajatellakaan mitään sellaista, kuin vieraisilla käyntiä paikkakuntalaisten luona. Mutta mitä hän tässä suhteessa laiminlöi, siitä piti huolta tohtori Horn. Hänellä oli laaja seurustelupiiri, eikä hän koskaan ollut nähnyt luonaan niin paljon vieraita kuin nyt.

Kun hän jälestä kahvin istui nojatuolissaan, nojaten selkäänsä kovaa pielustaa vasten, laski hän valloilleen kaiken rakastettavuutensa ja kuivanlystikkyytensä, huvittaakseen vieraitaan.

Silloin joutui nuori lääkäri luonnollisesti puheeksi — ja tohtori Horn, joka istui sormiellen kirjoituspöydällä olevaa viivotinta tai kiertäen itselleen paperossia, muisti joka kerta, olkapäitään kohauttaen, sanoa:

— Hän saattaa tosin olla varsin hyvä — minä pidän itse asiassa hänestä paljon — mutta hän ei vain ymmärrä lääkärintointansa.

Hän unhotti lisätä, että hänellä ei ollut kerrassaan minkäänlaisia todisteita tämän lausuntonsa tueksi — ja ihmiset eivät muistaneet kysyä. Mutta hiljaa ja hiipien levisi kautta koko paikkakunnan se huhu, että nuorella lääkärillä ei oikeastaan ollut minkäänlaista kokemusta ja että hänen parannuskeinonsa onnistuivat huonosti.

Kukaan ei tiennyt mistä nämä huhut olivat peräisin, mutta ne olivat olemassa ja tekivät varman vaikutuksensa ihmisiin.

Tohtori Höjstrup ei ollenkaan aavistanut mikä oli syynä muutokseen, mutta itse muutoksen hän kyllä huomasi.

Alussa oli hän kohdannut ystävällisyyttä ja luottamusta kaikkialla — nyt tunsi hän ikäänkuin kylmien leyhähdysten huokuvan vastaansa ja muutamissa luuli hän huomaavansa jotakin epäilyksen tapaista.

Tämä johti vain siihen, että hän kahdenkertaisella innolla antautui työhönsä. Hän ei koskaan suonut itselleen rauhaa — hän suunnitteli lakkaamatta parannuksia terveyshoidollisiin oloihin. Hän pakotti vähitellen ihmisiä antamaan arvoa hänen työlleen, ja mitä paremmin he oppivat tuntemaan häntä, sitä lähemmin liittyivät he häneen. Äkillinen kylmyys haihtui vähitellen ja sen korvasi lisääntyvä ystävällisyys.

Köyhät hän hyvin kohta voitti puolelleen. Hänellä oli ominainen, vilpitön tapa kohdella niitä, jotka hänessä herättivät luottamusta.

Kun varsinainen sairaskäynti oli suoritettu, saattoi hän vielä kauan aikaa istua potilaan vuoteen luona ja puhua rauhoittavasti hänen kanssaan — ja lähtiessään puristi hän voimakkaasti tämän kättä — oli se miten musta tahansa.

Silloin saattoi joku vanha työmies rosoisella äänellä ja jotakin kosteaa silmännurkassa sanoa hänelle:

— Ettäs pidätte lukua tällaisesta köyhästä miehestä, kuin minä olen! Ja tartutte käteeni — ja istutte vuoteeni vieressä — ja lohdutatte minua niin ystävällisesti. Oh niin! siihen emme olleet tottuneet vanhan tohtorin aikana — ei, emme kautta sieluni ja Jumalani olleet.

Tohtori Höjstrup hämmästyi.

— Mihinkä sitten olitte tottuneet? kysyi hän.

— Niin katsokaas, hän tuli kun häntä kutsuttiin — se on, kun lähetettiin vaunuilla noutamaan häntä — mutta hän ei joskaan viipynyt puhuakseen lohdutuksen sanoja meikäläiselle. Toista oli ylhäisten luona — siellä hänellä oli ikäänkuin paremmin aikaa, — mutta se ei tullut koskaan kysymykseen meikäläisen miehen luona.

Nuori lääkäri oli ääneti. Sen verran oli hän paikkakunnalla oleskellessaan jo tullut tietämään, ettei Horn ollut köyhien ystävä, mutta häneen vaikutti aina ilkeän hämmästyttävästi, milloin joku puhui pahaa hänen edeltäjästään. Hän oli sellainen vastakohta tälle, että sen sijaan kuin tohtori Hornin luona ei ollut kukaan tervetulleempi kuin se, joka puhui pahaa hänen nuoresta virkaveljestään, saivat ne henkilöt, jotka luulivat voittavansa tohtori Höjstrupin suosion panettelemalla hänen edeltäjäänsä, olla niin varmat aikeensa epäonnistumisesta, etteivät koskaan enää uudistaneet yritystään. Hän räsähti usein kiivaaseen tapaansa ja pyysi päästä kuulemasta kaikkia sellaisia kanteluja — ennen kaikkea hän ei voinut suvaita juoruja — ja vastenmielisintä hänestä oli nurkissa supatteleminen.

— Suoraa menettelyä, mies, sanoi hän kerran eräälle talonpojalle. Sanokaa hänelle itselleen, mitä nyt sanotte minulle, muuten en voi teitä kunnioittaa.

Talonpoika joutui hämilleen.

— Tohtori on hyvä ja antaa anteeksi, sanoi hän. Vanhaa tohtoria, nähkääs, miellytti aina suuresti kuulla uutisia.

Kerran kysyi häneltä muudan mies, miksi hän ei suostunut viljelemään maatilkkua, kuten hänen edeltäjänsä oli tehnyt — aina se olisi jonkun verran tuottanut.

— Minä sen kautta vaan velkautuisin, vastasi tohtori, minä en ymmärrä maanviljelyksestä niin vähääkään.

Toinen nauroi turvallisesti.

— Tohtori Hornpa ymmärsi sitä paremmin. Kaiketihan olette kuulleet jutun, kuinka hän sopi puimamiehen kanssa hinnasta jokaiselta puitavalta nelikolliselta ohria, mutta arvellen mittojen täyttyvän liian nopeaan, meni hän joka aamu luuvaan ja pyyhkäsi kädellään mitat vajemmiksi.

Tohtori Höjstrup oli kavahtanut ylös.

— Minä en tahdo uskoa sitä todeksi, sanoi hän, kuulitteko, minä en tahdo!

Ja hän iski nyrkillään niin kiivaasti pöytään, että toinen säikähti ja puikki tiehensä.

Mutta muutamia päiviä sen jälkeen tuli vanha nainen ja pyysi tohtoria viipymättä seuraamaan häntä. Hänen poikansa oli sairaana, hänellä oli kaulassa iso paise, joka pyrki tukehuttamaan häntä. Tohtori seurasi tuokiossa naista, suoritti nopean leikkauksen, ja sairaan tila tuli heti paremmaksi. Silloin pani vaimo vanhus kätensä ristiin, ja ilokyyneleet vierivät hänen ryppyisiä poskiansa pitkin.

— Oi, Herra Jumala, kuinka nyt olen iloinen, etten antanut petkuttaa ja taivuttaa itseäni, sanoi hän.

Tohtori loi kysyvän katseen sairaaseen; mutta tämä vain ravisti päätään. Silloin vaimo vanhus tarttui luottavaisna tohtorin käteen ja sanoi:

— Teidän pitää saada tietää — että voitte olla varuillanne.

Tohtori katsoi häneen edelleen yhtä hämmästyneenä, mutta nainen jatkoi yhtä sitkeästi:

— Näettekös — kun läksin täältä noutamaan teitä, tuli vanha tohtori vastaani.

— Minne matka? sanoi hän.

— Lähden käymään lääkäriä pojalleni, sanoin. — Häntäkö? virkkoi hän juurikuin ylenkatseellisesti. — Niin olen aikonut, sanoin. — Miettisitte ensin tarkoin, sanoi hän — sillä ei hänestä ole minnekään. — Oli se vähän outoa minusta kuulla, sillä onhan vanha tohtorikin oppinut mies — mutta sitten ajattelin: se on varmaan vain kateus, joka hänessä puhuu. Ja niin menin sinne, minne itse tahdoin — Jumalan olkoon kiitos ja kunnia!

Oli niin paljon todenmukaista helyä vapisevassa äänessä ja niin rehellistä kiitosta lämpimässä kädenpuristuksessa, että tohtori Höjstrup tunsi sen olevan teeskentelemätöntä hyväntahtoisuutta, joka tässä huokui häntä vastaan.

Mutta hänen rohkea luottamuksensa ihmisiin sai sen kautta ensimäiseen kolahduksensa, ja varjo laskeutui hänen avomielisille kasvoilleen.

Hänen ensi aikomuksensa oli mennä suoraan tohtori Hornin luo ja vaatia häntä tilille joka sanasta, jonka hän oli puhunut — ja ollen kiivas luonne, joka menetteli heti ensimäisten mielivaikutteiden mukaan, oli hän kohta sen jälkeen jo menossa naapurinsa luo.

— Kuinka rohkenee hän sanoa, ettei minusta ole minnekään, oli hän vastannut vanhalle naiselle — eihän hän tunne minua — eikä edes tiedä mitä minä toimitan.

Mutta silloin oli vaimo nyökäyttänyt vanhaa päätään niin kummallisesti ja sanonut:

— Hän, hän tietää paljon — ja mitä hän ei tiedä, sen saa hän tietää muilta. — Asunhan hän aivan sen talon vieressä, missä te olette asuntoa!

Siis urkkimista! Juoruja! Panettelua!

— Älä sano väärää todistusta lähimäisestäsi! Miten elävänä tuo vanha käsky yhtäkkiä esiintyi hänen tietoisuudessaan.

Hän pyyhkäsi nenäliinalla korkeata, hikistä otsaansa ja pysähtyi syvään hengähtäen, kuin jos hän olisi joutunut saastutettuun ilmapiiriin, ja kaivannut puhdasta ilmaa hengittääkseen.

Tohtori Hornin talon ulkopuolella kohtasi hän neiti Ingerin.

— Minkä näköinen olette tänään? kysyi tämä. En tunne ollenkaan noita kasvoja.

Tyttö silmäili häntä hymy katseessa — ja tohtori tarttui ehdottomasti hänen esiin ojennettuihin käsiinsä ja puristi niitä niin kovasti, että tytöltä pääsi huudahdus.

— Älkää puristako niin kovasti, sanoi hän. Teillä on sormet kuin raudasta!

— Anteeksi, sanoi tohtori ja päästi hänen kätensä. Minun täytyi vain nähdä kestäisittekö. Tai ehkä se oli sentähden, että jotakin oli särkynyt minussa itsessäni ja minä tahdoin nähdä toisissakin jotakin särkyvän. — Onko kasvatusisänne kotona?

— Kyllä on. Onko teillä asiaa hänelle?

— Tahdon kertoa hänelle, mitä olen kokenut tänään. Minä isken aina kohti, sen sanon teille — en rakasta kiertoteitä.

Ja nyt kertoi hän rehellisesti neiti Ingerille mitä oli tapahtunut.

— Jos tohtorilla on muistuttamista minua vastaan, sanoi hän lopuksi, niin sanokoon sen minulle itselleni. Minä en puhu koskaan hänestä pahaa — mutta jos sen tekisin, tapahtuisi se julkisesti — sen tiedän.

Tohtorin puhuessa oli tyttö käynyt kalpeaksi, ja hän oli vastaillut vain pienillä, sanattomilla päännyykytyksillä. Nyt kääntyi hän yhtäkkiä tohtoriin päin ja sanoi:

— En luule teidän kannattavan puhua hänen kanssaan. Se tekisi vain pahan pahemmaksi. Hän on niin katkera. Minä en tiedä, mutta hänessä näkyy olevan sairautena, ettei hän voi sietää seuraajaansa.

— Silloin totisesti ei hänen olisi pitänyt jäädä tänne.

Tyttö silmäili tohtoria surumielisesti hymyillen.

— Luuletteko, etten ole pyytänyt häntä matkustamaan pois? sanoi hän.
Kyllä! Olen rukoillut häntä kaikesta sydämestäni tekemään sen.

— Niin, mutta — silloinhan tekin matkustatte pois.

— Luonnollisesti.

— Jääkää sitte tänne molemmat, sanoi hän ja kääntyi nopeasti pois.

Lämmin veri hulvahti tytön kasvoihin — ja hänestä tuntui äkkiä, kuin olisi hän kahlannut suolaisessa vedessä — raittiissa, vaahtoavassa merivedessä — lämpimässä, vahvistavassa vedessä, samallaisessa kuin se, jossa hän oli lapsena pulikoinut. Hän oli melkein kuin tuntevinaan sen makua kielellään — sellainen turvallinen, iloinen voiman tunne täytti hänet.

Tohtori kääntyi ympäri.

— Olkaamme ystäviä me kaksi! sanoi hän.

Toinen nyökkäsi.

— Niin olkaamme! — Ja hänestä tuntui kuin olisi se lauluna purkautunut esiin. — Älkää välittäkö pienistä vastuksista, — sanoi hän, se tekee vain hyvää. Sitä paitsi — kun tekee työtä niin tunnollisesti kuin te, on kylliksi puolustetta omassa itsessään. Kaikki ne, jotka tuntevat teidät, tulevat myös pitämään teistä ja luottamaan teihin.

Oli kummaa, miten selvästi hän näki tällä hetkellä. Hän ymmärsi, että tohtorin esiintymisen kiivaus työnsi hänen luotansa joitakuita, mutta hän ymmärsi myös, että tohtori tulisi yhä rakkaammaksi kaikille niille, jotka oppivat tuntemaan hänen nopean ajatusjuoksunsa ja — omituisen tapansa ilmaista ajatuksiaan, hänen rehellisen luonteensa ja suoran olentonsa. Heidän luottamuksensa häneen oli kasvava, heidän uskonsa häneen vahvistuva, heidän rakkautensa häneen täyttävä ilman sillä lämmöllä, jota hänen herkkä sielunsa kaipasi.

— Vielä tulee valoisampia aikoja, sanoi hän ja nyökäytti tohtorille rohkaisevasti päätään, luoden samalla häneen ujostelemattoman katseen tummista silmistään.

Ja noiden silmien säteen valossa se, mikä oli ollut tohtorista niin tärkeäarvoista, kutistui aivan mitättömäksi.

— Joutavia, sanoi hän itsekseen, kun lähti pois, — aivan varmaan oli tohtori huonolla päällä — siinä kaikki.

Jos pidät minusta, niin pidän sinusta elonpäivieni loppuun asti! lauloi hän kovasti, astuessaan pihan läpi, ja neiti Inger kuuli hänen mainion äänensä syvän kaiun hänen sulkiessaan oven jälkeensä.

Hän nosti käsivartensa päänsä yli, pani kätensä niskaan ristiin ja nauroi hiljaa — onnellisena.

Eräänä päivänä oli tohtori kohdannut hänet tullessaan eräästä pienestä talosta, jossa mies joi ja vaimo makasi sairaana ja kaikki lapset juoksentelivat repaleisina.

— Miksi ihmisten pitääkin mennä naimisiin? oli tohtori silloin sanonut ominaisella kiivaalla tavallaan. Kaksi hevosta käy harvoin yhtä tasaisesti — paljon parempi on ajaa yksivaljaikkoa.

— Niin minustakin! oli neiti Inger vastannut nyökäyttäen hyväksyvästi päätään. Ja nyt asteli tohtori siinä ja lauloi — hänelle:

Jos pidät minusta, niin pidän sinusta elonpäivieni loppuun asti!

Oi kuinka hän oli mieltynyt tuon äänen ihanaan, syvään malmisointuun ja noihin hienoihin, pehmoisiin käänteihin! Että kukaan saattoikaan hankkia pahaa häntä vastaan! Että saattoivatkaan!

Hän juoksi sairaan luo, jonka luota tohtori vastikään oli tullut, ja täällä kuuli hän tuon vanhan vaimon kiittävän tohtoria suurella äänellä. Naisen kiitollisuudella ei ollut määrää. Sitten juoksi hän kotiin takaisin. Hän sänttäsi suoraan arkihuoneeseen tohtori Hornin luo, hän oli päättänyt suututtaa tohtorin oikein perinpohjin. Hän melkein tanssi! Kiireissään ei hän ollut muistanut ottaa hattua päästään — se oli valahtanut hänen veitikkamaisille silmilleen. Hän seisahtui tohtorin tuolin viereen.

— Oletko kuullut? sanoi hän aivan hengästyneenä.

— Mitä niin? — Tohtori katsoi ärtyisänä ylös sanomalehdestään.

— Tohtori Höjstrup on tehnyt vaarallisen leikkauksen Lars Kren'ille — hän on pelastanut tämän hengen — eukko sanoo, ettei hän ole nähnyt kenenkään käyttelevän leikkausveistä niin taitavasti, kuin tohtori Höjstrup.

— Mitä ymmärtää tuo vanha turjake sellaisista asioista. — Se ei merkitse paljoa.

— Eikö sekään merkitse mitään, että Lars Kren toipuu.

— Katsotaanhan ensin, jääkö hän eloon.

Kasvatustytär rupesi mieltäosottavasti hyräilemään.

— Lopeta tuo piiperrys!

Tavallisesti totteli hän ehdottomasti kun tuo kummallinen uhka asui äänessä — mutta tänään oli, kuin jos hän olisi saanut kymmenen naisen rohkeuden ja kymmenen naisen voiman, sillä hän mitteli lattiata edestakaisin kädet selän takana ja sanoi pelkäämättömällä äänellä — väliin hyräillen:

    Litti, litlilua!
    Kuuletko nyt mua
    poika luona koivulehvikön!

— Sano kerrankin minulle: mitä hän oikein on tehnyt sinulle? Eihän ole hänen syynsä, että sinä luovuit toimestasi ja että hän sattui olemaan se, josta tuli sinun seuraajasi. Jonkunhan se täytyi olla!

Tohtori katsoi ylös, ja hänen kasvoillaan väreilevä ivallinen hymy kiusoitti kasvatus tytärtä.

— Jumala meitä hyvin varjelkoon, kuinka asia sinusta näyttää olevan polttava, sanoi hän. Ethän vain liene rakastunut?

Silloin ratkesi kasvatustytär itkuun — valtavaan, kiihkeään itkuun.

— En käsitä, miksi häntä vainoat, sanoi hän — hän ei koskaan ole ajatellut tai sanonut sinusta mitään pahaa — hän tekee innolla työtään säästämättä itseään enemmän yöllä kuin päivällä — hän tekee kymmenen sairaskäyntiä siinä missä sinä teit yhden, ei kai siinä mitään moitittavaa liene? Että hän saattaa vihastua potilaaseen, joka ei tottele hänen määräyksiään, ei mahtane liikuttaa ketään muita, kuin häntä itseään, luulen mä.

Hän käänsi selkänsä tohtorille odottamatta hänen vastaustaan — mutta siitä päivästä ruveten eivät he enää puhuneet tohtori Höjstrupista.

Tohtori Horn oli viisas ja varova mies — hän älysi, että tässä vaikuttivat alentavat sanat vain päinvastaiseen suuntaan — ja tästä lähin saivat ainoastaan vieraat kuulla hänen kärkeviä huomautuksiaan ja ivallisia hyökkäyksiään — jotka kaikki olivat tarkoitetut heikontamaan sen asemaa, joka oli tullut outona paikkakunnalle.

Näytti kuitenkin, kuin olisivat useimmat hyökkäykset menneet ohi mainittavampaa jälkeä jättämättä. Aikaa voittaen yhä useammat turvautuivat nuoren lääkärin apuun, ja ylen harvinaista oli, että joku vanhoista potilaista kääntyi tohtori Hornin puoleen saadakseen jotakin neuvoa. Tämä ei kuitenkaan pidättänyt sappea kuohumasta — vaan päinvastoin.

Sitten tapahtui eräänä päivänä, että tohtori Horn sai tietää jotakin, minkä hän ymmärsi käyttää hyväkseen ja mikä tuotti hänelle tuulta purjeisiin. Hän pistäytyi katsomaan erästä vanhaa kartanonvoutia, jota useita vuosia oli vaivannut luuvalo — ja joka oli hieronut itseään oppodeldokilla ja ajanut sisäänsä salisyyliä.

Vanhus istui nojatuolissaan nauraen:

— No, tänään näytätte olevan mainiolla tuulella, sanoi tohtori Horn, asettaen keppinsä huoneen nurkkaan.

— Joo, nauroi kartanon vouti, nuori tohtori on koko iloinen veitikka — hän se saa pelin käymään. Istun tässä ja juttelen hänelle siitä apteekkivoiteiden paljoudesta, jota vuosien mittaan olen käyttänyt — saamatta kuitenkaan mitään apua, ja niin sanoo hän minulle:

— Mitä se toimittaa? Ette te luuvalostanne pääse kuitenkaan. Teidän on saatava jotakin vahvistavaa; tehkää siis ennemmin niinkuin minä — juokaa päivässä neljännespullo hyvää punaviiniä — sekoitettuna veteen — aterioille jaettuna; se antaa voimia.

Kaksimielinen hymy lehahti tohtori Hornin kasvoilla.

— Vai niin, vai niin! sanoi hän, en tosin uskonut siinä mitään perää olevan, mutta niinhän sanotaan, ettei savua ilman tulta.

— Mitä tarkoitatte? sanoi kartanonvouti, koettaen näyttää näpsäkältä.

— Oh, ajattelin vain, että huhu kertoo hänen ahkeraan maistelevan väkeviä, sanoi tohtori.

— Vai niin? Sitä huhua en koskaan ole kuullut. Eikä neljännespullo punaviiniä veteen sekoitettuna oikeuta sanomaan —

— Ei, ei suinkaan, ehätti tohtori selittämään. — Kysymys on vain, supistuuko se siihen. — Niin, niin, herra kartanonvouti! Onneksi olkoon parannuskeino!

Ja tohtori Horn läksi jättäen kartanonvoudin kummalliseen epäilyksen ja uteliaisuuden tilaan.

Hän ei uskonut ollenkaan syytöstä, mutta ensimäiselle ihmiselle, joka tuli hänen luokseen käymään, sanoi hän, seuraten kaikille ihmisille ominaista tarvetta tehdä itseään huvittavaksi:

— Niin, tohtori Horn sanoo hänen juovan. Minä pidän hänestä niin kovin. Hän on niin tosi, niin ujostelematon ja suora — ja lisäksi on hänellä niin helkkunan hyvä lausetapa.

Viimemainittua ihaili kartanonvouti enimmin, sillä sitä häneltä itseltään kokonaan puuttui.

* * * * *

Noin kuukausi tämän perästä sairastui apteekkarin pieni poika äkillisesti kuristustautiin ja sai kiihkeitä tukehtumiskohtauksia. Apteekkari tahtoi, että olisi kutsuttu tohtori Höjstrup, mutta hänen vaimonsa sanoi:

— Minä en uskalla haettaa häntä — hänhän saattaisi olla päissään — muista mitä tohtori Horn sanoo hänestä.

Apteekkari vihastui — vihastui tavattomasti. Hän tahtoisi nähdä sen miehen, joka on tavannut tohtori Höjstrupin päihtyneenä, sanoi hän. Puolitoista vuotta oli nuori lääkäri ollut paikkakunnalla, ja hänet oli aina tavattu selvänä, haettiin häntä yöllä tai päivällä. Jos vaimoa halutti uskoa akkain juoruja ja tuon vanhan, happamen tohtorin panettelua, oli se hänen oma asiansa — mutta itse puolestaan tahtoi hän haettaa tohtori Höjstrupin, sillä tähän hän luotti — vaimo saattoi haettaa vanhan tohtorin, jos arveli sen paremmaksi.

Seuraus tästä oli, että lähetettiin yht'aikaa sana molemmille lääkäreille.

Mitä tohtori Höjstrupiin tulee, täytyi vaunujen palata tyhjillään. Hän oli tuntia aikaisemmin poistunut asunnostaan ja ajanut asemalle lähteäkseen kymmeneksi päiväksi maalle. — Ensimäinen pikkuinen virkaloma, mikä hänellä oli sen jälkeen kuin oli paikkakunnalle tullut.

Hän oli aamulla käynyt tohtori Hornin luona ja pyytänyt tätä hoitamaan hänen praktiikkaansa niin kauan; tohtori Horn oli luvannut, mutta jos sattuisi uusi taudintapaus, ei hän tahtoisi siihen puuttua — hän oli väsynyt ja vanha jo.

Sen ymmärsi tohtori Höjstrup vallan hyvin — ja niin he sopivat, että tohtori Horn sähköttäisi hänelle, jos tarvis vaatisi — hän tulisi silloin heti takaisin. Hänen lähteissään istui tohtori Horn nojatuolissaan ja näytti tavattoman suopealta.

— Antanette anteeksi etten saata teitä ovelle — mutta te tiedätte, että parhaimmat ajatukseni seuraavat teitä. — Ja hän taputti nuorta virkaveljeä ystävällisesti olalle.

Tohtori Höjstrup ei vastannut mitään — hän jätti kiiresti hyvästit — mutta kun hän hetki sen jälkeen kohtasi neiti Ingerin porstuvassa, niin tämä ihan hämmästyi hänen kalpeuttaan.

— Mitä on tapahtunut? sanoi hän.

Ei mitään erityistä, vastasi tohtori, kasvatusisänne viimeiset sanat ne vain tuntuivat minusta iskulta rintaan. Minä kunnioitan aina rehellistä vihollista — mutta kohdatessani teeskentelyä on aivan kuin jotakin kääntyisi sisässäni. Joku aika sitten kohtasin paljon vastustusta — ihmiset eivät osottaneet minulle samaa luottamusta kuin ennen — ja minä ymmärsin varsin hyvin, että kasvatusisänne puheet olivat saaneet sen aikaan. Tänään tulin täysin virallisesti pyytääkseni häneltä virkaveljenä palvelusta, ja kun läksin pois, sanoi hän: te tiedätte, että parhaimmat ajatukseni seuraavat teitä! — Se se juuri on, mitä en voi unhottaa.

Neiti Inger otti hänen kätensä omiinsa.

— Unhottakaa se sittenkin. On muistettava vain sitä, mikä on kaunista.

Tohtori katsoi häneen.

— Sitten on muistettava teitä, sanoi hän nopeasti myhähtäen ja läksi pois.

Neiti Inger kävi koko päivän hyräillen ja laulaen ja katseli tyhjälle lääkärin-asunnolle päin ja sitten hyräili hän taas. Hänen sisällään ja ympärillään tuntui juhlivalta! Hän ikävöi äärettömästi tohtoria — oli ikäänkuin joka hengähdys hänessä olisi huutanut tohtorin nimeä — mutta hän tiesi, että tohtori tulisi takaisin — hänen luoksensa! Hän tiesi, että tohtorikin ikävöi — ja hänen poskensa hehkuivat ja silmät hymyilivät — hänen huulensa hyräilivät ja hänen jalkansa tanssivat.

Tohtori Horn olisi ehdottomasti huomannut hänen kasvojensa erikoisen ilmeen, ellei hän olisi ollut niin kokonaan kiintynyt muuhun. Hänelle oli apteekkarilta tuotu pikainen sana puoli tuntia sen jälkeen kuin tohtori Höjstrup oli lähtenyt matkalle.

Sähköttämällä lähimmälle asemalle saattoi hän vielä pysähdyttää hänet, niin että tohtori Höjstrup olisi ennättänyt ajoissa kotia. Mutta hänelle soveltui paremmin jättää tämä tekemättä. Hän tahtoi suorittaa tehtävän yksin. Hän tahtoi näyttää, — että ihmiset kyllä tulivat hänen luokseen, milloin vaara oli tarjona. Olivathan he saaneet kolmekymmentäseitsemän vuotta koetella häntä — ja eikö hänellä ollut ainakin traditsionin voima puolellaan? — Mutta hänellä ei ollut mitään uusia instrumentteja. — Hän oli nähnyt oivallisen lansetin ja hiuksenhienon leikkausveitsen tohtori Höjstrupin pöydällä — ollappa ne vain hänellä!

Sähköttäisikö hän ja pyytäisi saada lainata instrumentteja. — Ei, silloinhan tohtori samalla voisi tulla takaisin. Oli varmempaa ottaa ne luvatta. — Mutta silloin muisti hän tohtori Höjstrupin sanoneen:

— Minä lukitsen koko talon — palvelustyttö saa olla vapaa — ja avaimen jätän rengille, joka hoitaa hevostani.

Tohtori Horn mietti hetkisen. Hän hykersi lakkaamatta käsiään kuten hänellä oli tapana tehdä kun hän tuumi jotakin, jota ei tahtonut ihmisten näkevän. Ja hän herkesi siitä vain kaivaakseen kynsiensä alustaa. Tätä tehdessään hän ei kertaakaan katsonut ylös. Sitten läksi hän tohtori Höjstrupin asunnolle.

Hän tapasi rengin juottamassa hevosta.

— Voisitteko hetkeksi päästää minut sisään, sanoi hän välinpitämättömästi, minun olisi tarvis lainata yhtä lääkärinveistä.

Sen Lars hyvinkin saattoi tehdä — hän päästi alttiisti lääkärin sisälle.

— Niin mutta, Lars, instrumenttikaappi on lukossa, sanoi tohtori, kun hän hetkisen kuluttua tuli työhuoneesta.

Lars karsi korvallistaan.

— Niin, mitäpä tuolle olisi tehtävä? sanoi hän. Minulla ei ole avainta siihen.

— Mutta Larshan on kynsiltään kätevä — voittehan te toimittaa minulle mitä minä tarvitsen.

Ja tohtori osotti sormellaan kahta terävää veistä, jotka olivat ylimmällä hyllyllä lähinnä lasiovea.

Lars virnisti niin että hänen poskensa pullistuivat — ja kun hänellä ei ollut erittäin arka omatunto, meni hän ja toi tallikamarista tiirikan.

Hänen oli kiittäminen vanhaa tohtoria monesta hyvästä juomarahasta — ja Larsilla oli vain yksi Jumala — raha! Niitä hän rakasti intohimoisesti — niitä hän väänteli ja käänteli käsissään, niin että ne ihan lämpenivät hänen kovien hyppysiensä välissä, ennenkuin ne häneltä heltisivät. Hän ei raskinut panna niitä likoon, toimittaakseen itselleen hauskan illan, vielä vähemmin raski hän auttaa niillä hädässä olevia. Rahojen vuoksi oli hän uuraasti raatanut vuosikausia ja rahasta olisi hän milloin hyvänsä ollut valmis myymään sielunsa — jos sitä kuka olisi vaatinut häneltä — sillä sielu, olihan se jotakin mitä ei voinut nähdä, jota vastoin rahat olivat todellisuutta.

Paitsi sitä, täytyihän tohtorin itsensä parhaiten tietää millainen sopimus hänellä oli toisen kanssa. — Hänen oli joka tapauksessa vastaaminen tästä. Ja niin avasi Lars tiirikalla taitavasti kaapin, otti veitset ja antoi ne tohtori Hornille.

— Voitteko nyt heti kyyditä minut apteekkarille? kysyi tohtori.

— Miksikä ei, sen kyllä voin, sanoi Lars — pisti Ruskon valjaihin ja antoi sen ravata huimaa kyytiä apteekille.

Tohtori istui vaunujen peräistuimella eikä puhunut mitään.

Larsista oli tämä lääkärinkapineiden lainaaminen vähän kummallista, kun nämä kaksi lääkäriä eivät muuten pitäneet mitään kanssakäymisiä keskenään — mutta sehän oli asia, joka missään tapauksessa ei liikuttanut häntä. Ja niin vihelteli hän hiljaa ja syljeskeli tiepuoleen ja pisti ominaisella, pehmoisella, vitkaisella kädenliikkeellä runsaat juomarahat rasvaiseen taskuunsa.

* * * * *

Tunti sen jälkeen seisoi tohtori Horn apteekkarin makuuhuoneessa nojautuneena pienen potilaan yli, joka, kuten hän heti huomasi, voitiin pelastaa ainoastaan nopealla leikkauksella.

Jok'ainoa hermo hänen pienissä lintumaisissa kasvoissaan oli äärimmilleen jännittynyt. Kolmenkymmenenseitsemän vuoden mittaan oli hän ollut ensimäinen ja tulisi olemaan ensimäinen nytkin. Lapsensa pelastumisesta tulisivat he kiittämään tohtori Hornia eikä "häntä tuolla".

Hän otti kerta toisensa jälkeen instrumentit, punnitsi niitä kuivissa, luisevissa käsissään ja oivalsi, ettei hän ikänä olisi uskaltanut ryhtyä tähän leikkaukseen, ellei hänellä olisi ollut niin hyviä instrumentteja kuin nämä olivat.

Kuinka halpamielisesti hän tällä hetkellä menetteli nuorta virkaveljeänsä kohtaan, ei hän ollenkaan ajatellut, tai jos ajatteli, torjui hän jälleen aatoksen luotaan.

Kaksi tuntia sen jälkeen lähti hän kotia, molempien vanhempien lämpimien kiitosten ja monien siunausten seuraamana. Mutta mikään ei miellyttänyt häntä siinä määrin, kuin nuoren rouvan välitön huudahdus: "Oi, Jumalan kiitos, että saimme teidät — emmekä tohtori Höjstrupia!" Niin sen piti olla — näin hän oli nimenomaan tahtonut. — Hän hieroi kädellä takaraivoaan, kuten hänellä oli tapana tehdä, kun jokin häntä huvitti, ja hän kohottautui mukavammin istumaan vaunuissa.

Mutta outo harmin tunne karmi häntä, kun hän astui maahan ajoneuvoista oman talonsa edustalla ja kohtasi neiti Ingerin porstuvassa. Neiti Inger auttoi päällysnuttua hänen yltään, ja he kävivät yhdessä arkihuoneeseen.

— Hyvä, että se nyt on ohi, sanoi tohtori hykertäen käsiään. En kuitenkaan luule, että uudestaan puutun sellaiseen leikkiin — minä alan tulla vanhaksi.

— Minä olin kuulevinani, sanoi kasvatustytär — ja tohtori aivan hämmästyi sitä kalskeutta, mikä tähän ääneen oli saanut, joka muuten oli niin pehmeä ja taipuisa — olin kuulevinani, että sinä lupasit sähköttäväsi tohtori Höjstrupille, jos sattuisi jokin uusi taudintapaus.

— Kyllä, — mutta tämä ei sietänyt viivykkiä, näetkös.

Kasvatustytär mitteli häntä kylmin, terävin katsein.

— Sinä tiedät varsin hyvin, sanoi hän, että sähkösanoma olisi tavannut hänet lähimmällä asemalla ja että hän olisi ehtinyt apteekille samaan aikaan kuin sinäkin. Mutta sinä tahdoit mieluummin suorittaa tehtävän yksin — tahdoit itsellesi kunnian kokonaan.

Tohtori kääntyi häneen selin eikä vastannut mitään.

— Kun viime kerralla suoritit samallaisen leikkauksen, jatkoi kasvattitytär, pitäen edelleen katseensa tähdättynä häneen, muistan sinun sanoneen, että tarvitset uudet instrumentit, jos sinun tulisi vielä tehdä sellainen leikkaus. Kuinkas sitten tänään tulit toimeen vanhoilla?

— Minä lainasin tohtori Höjstrupilta — tietysti.

Kasvatustytär vavahti.

— En sentään olisi uskonut, että olet varas! sanoi hän.

Tohtori kääntyi nopeasti häntä kohden.

— Mitä sinä puhut? sanoi hän uhkaavasti. Mutta kasvatustytär seisoi liikahtamatta ja tähysteli häntä sellaisella katseella, jonka edessä tohtori ehdottomasti painoi silmänsä maahan.

— Luuletko etten minä tiedä, että hänellä on kaapin avaimet taskussaan? sanoi kasvatustytär.

— No, niin, mitä sitten? Ei hätä lakia lue!

Tohtori otti sanomalehden, levitti sen auki eteensä ja oli lukevinaan — mutta kasvattitytär näki selvästi, että hänen kätensä vapisi.

Hän astui kasvatusisänsä eteen, niin että tämän oli pakko luoda katseensa ylös.

— Mitä sanoisit papista, joka murtaisi auki virkaveljensä laatikon? lausui hän pannen painoa joka sanalle — ja varastaisi messupaidan ja alttariastiat — ja pitäisi ehtoollista varastetuilla tavaroilla — vaikkei niiden lainaksi saamiseen vaadittaisi häneltä muuta kuin muutamia sanoja kirjekortilla.

— Näitä asioita ei käy vertaaminen toisiinsa, sanoi tohtori Horn ja oli lukevinaan edelleen.

Mutta mieli äärimmilleen järkytettynä ja terävä oikeudentuntonsa täysin valveutuneena vastasi kasvatustytär kiivaasti:

— Saattaa olla jonkinlaista eroa määrässä, koska lienee pahempi seistä varkaana alttarin edessä kuin sairasvuoteen vieressä — mutta itse asiassa on se aivan samaa. En olisi koskaan uskonut sinun voivan alentua siinä määrin, enkä koskaan uskonut, että tulisin tuntemaan itseni niin onnettomaksi.

Hänen äänensä petti — hän kääntyi pois ja juoksi huoneeseensa, jossa vietti jälellä olevan osan päivää.

Tohtori Horn jäi paikalleen istumaan, povessa häpeän ja uhman tunne.

— Perhanan kiusallinen juttu, ajatteli hän. Mutta minä kyllä pidän puoleni häntä vastaan. — Eihän koskaan tiedä, mitä tuollaisen tuittupään mieleen saattaa juolahtaa — hänen voi pistää päähän hyljätä minut, ja kenen minä silloin saan sijaan? Mutta samantekevä. Älköön hän vain luulko, että hän saa minut taivutetuksi. Minä en ole tottunut tuntemaan rautoja suussani.

Lähinnä seuraavina päivinä karttelivat he vaistomaisesti toisiaan ja vaihtoivat vain välttämättömimpiä sanoja toistensa kanssa.

Tohtori ei välittänyt kasvatustyttären itkettyneistä silmistä ja jäykästä esiintymisestä. Hän ei ollut millänsäkään siitä mitä oli tapahtunut. Sitä paitsi oli hän pahoinvoipa — hän oli jaksanut huonosti aina siitä saakka, kuin hän oli leikkauksen tehnyt — ja hän oli aina harvasanainen milloin hän ei ollut terve.

Oli kuitenkin sattunut jotakin, joka, niin vastenmielisesti kuin hän tunnustikin sen itselleen, teki hänet jonkun verran levottomaksi.

Lars kuski ei ollut pitänyt hampaittensa takana mitä oli tapahtunut. Hän oli yhdelle ja toiselle kehaissut, miten kaappi oli auennut helposti tiirikalla.

— Se sujui kuin luomisen työ uusissa turvikkaissa, sanoi hän — mutta luonnollisesti ei se tapahtunut minun vastuullani.

Että käskijäkin on osaltansa syypää rikokseen ei saanut alkuisimpanakaan ajatuksena sijaa hänen mielessään. Tohtorille, joka oli oleskellut paikkakunnalla niin monta vuotta, että muisti milloin useimmat ihmiset olivat syntyneet, milloin heidät oli kastettu ja ensi kerran ripille päästetty, milloin he olivat joutuneet naimisiin, joskus senkin, milloin heidät oli kätketty haudan poveen — hänelle oli totuttu osottamaan kuuliaisuutta.

Mutta oli joitakuita viisaampiakin päitä paikkakunnalla ja joitakuita selvempiä aivoja, jotka eivät katsoneet tohtori Hornin puoleen traditsionin vuoksi ja jotka mielellään kieltäysivät kanssakäymisestä tämän seuraihmisen kera; heistä tämä juttu oli kutakuinkin rikosluontoinen, eivätkä he myöskään arastelleet lausua käsitystään julki. Heidän sanansa ehtivät tohtori Horninkin korville, ja kun häntä ei miellyttänyt joutua kireihin väleihin arvohenkilöiden kanssa, oli tästä seurauksena hänelle monta tukalaa hetkeä. Hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti sairas näinä päivinä, mutta hän ei ollut tietääkseenkään, vaan täytti piippunsa ja kierteli paperossejaan kuten ainakin. Eikö hän yhden ihmisiän ajan ollut ensimäinen paikkakunnalla? Ja oliko ketään, joka todenperästä uskalsi asettua häntä vastaan? Hän oli tuota pikaa saava nuo pienet, näsäkkäät räkyttäjät vaikenemaan.

Tällä välin saapui tohtori Höjstrup kotia.

Jo asemalla sai hän peitetyin sanoin tietää mitä oli tapahtunut. Mutta kun hän periaatteesta ei koskaan uskonut huhuja, ei hän ottanut vakautuaksensa, ennenkuin hän puoli tuntia sen jälkeen seisoi työhuoneessaan ja näki, että instrumenttikaappi oli avattu.

Hieno, sininen suoni kulki hänen ohimonsa poikki. Hänen vihastuessaan — ja se tapahtui kyllä usein, sillä hän oli kiivasluontoinen — paisui tuo hieno, pehmoinen suoni aivan äkisti — mutta se ei ollut vielä koskaan paisunut niin kuin tänään.

Sanomatta mitään kenellekään otti hän hattunsa ja keppinsä ja läksi tohtori Hornin asunnolle.

Vaunut seisoivat pihassa hänen tullessaan sinne, ja hän näki heti, että ne olivat piirilääkärin.

Hänen päähänsä sävähti tuokiossa ajatus, että neiti Inger oli sairaana — ja hän tunsi mitenkä hän jähmettyi tuskasta — multa samassa tuli neiti Inger juosten pihan poikki. Hän oli nähnyt ikkunasta tohtori Höjstrupin. Mutta samassa kuin tohtorin tuska oli haihtunut, sai suuttumus jälleen hänessä vallan. Hän ojensi kätensä neiti Ingerille tervehdykseksi, mutta vastasi tuskin tämän kädenpuristukseen. Sitten sanoi hän lyhyesti ja päättävästi:

— Tämä on jo lopen hullua. Minun täytyy heti puhua hänen kanssaan. Toistaiseksi on vielä rangaistus olemassa siitä, että tunkeutuu toisten asuntoihin, murtaa auki heidän kaappejaan ja luvatta käyttää heidän omaisuuttaan.

Neiti Inger silitti hiljaa hänen kättään.

— Minä käsitän niin hyvin suuttumuksenne, sanoi hän. Minä olisin eilen vielä itsekin tehnyt samaa kuin te — mutta nyt en tee sitä — ettekä tekään sitä tee — sillä täällä on korkeampi oikeus puhunut. On ikäänkuin joku korkeampi kuin me olisi ollut täällä tuomiolla.

Tohtori Höjstrup katsahti pihalla seisoviin lääkärin vaunuihin ja kysyi:

— Onko hän sairastunut?

Neiti Inger nyökäytti myöntävästi — ja tohtori huomasi nyt miten väsyneeltä hän näytti.

— Se tuli viime yönä, sanoi hän. Hän sai sen oikeaan puoleensa; jos kuinkakin mielisi, ei hän enää ikänä pysty käyttämään veistä. Hänen tulee hyvin vaikeaksi liikkua, ja hän kykenee tuskin tulemaan omin neuvoin toimeen.

— Raukka!

Neiti Inger näki, miten sininen suoni hänen ohimollaan hienoni ja kävi vaaleaksi — hän näki miten kova ilme tohtorin kasvoilla vaihtui pehmeäksi, lempeäksi, melkein leikkisäksi, joka muuten oli hänelle ominainen, milloin hän seurusteli ihmisten kanssa — hän näki tuon ilmeen solahtavan tohtorin korkealle, kirkkaalle otsalle, katoavan ryppyihin puhtaiden, hieman raskasmielisten silmien ympärillä, väreilevän ilmehikkään suun juonteissa ja pujahtavan aina selväpiirteisen leuan vakoon. — Neiti Ingerille oli tuttu toinenkin ilme — vielä elähtävämpi, vaikkakin syvempi ja totisempi, miettivämpi ja raskasmielisempi, mutta se tuli näkyviin vain kahdenkesken oltaessa — sitä ei kukaan noista välinpitämättömistä saanut nähdä.

— Mies parka! toisti tohtori Höjstrup. Onko piirilääkäri vieläkin hänen luonaan?

— On, me haettiin hänet tänä aamuna ja hän aikoo nyt vasta lähteä.

— Ei kai minun toimita mennä sisälle?

— En luule hänen tahtovan nähdä teitä.

— Ei tietenkään — ilmettyä pahaa omaatuntoaan! — Niin, niin, neiti Inger! Jääkää hyvästi niin kauaksi. Minä lähden nyt vaivaistalolle katsomaan vanhuksia — mutta sitten tulen takaisin kuulemaan miten täällä jaksetaan. Saanenhan minä aina teidän kanssanne puhua?

Neiti Inger nyökäytti, ja tohtori jätti hänet hyvästi iloisesti hymyillen ja poistui nopein, pontevin askelin pihasta.

Neiti Inger katsoi hänen jälkeensä säteilevin silmin, ja hänen rintansa kohosi ja vaipui kiivaista hengähdyksistä. Oli pilvinen päivä, mutta hänestä tuntui yhtäkkiä, kuin olisi koko vanha piha ollut täynnä kimaltelevaa, säteilevää auringonpaistetta, joka hymyten valahti kaikille katoille — vallatonta, ailahtelevaa auringonpaistetta, joka houkutteli pääskyset esiin pesistään ja saattoi pienoiset, keltaiset ankanpojat kanatarhassa seisomaan päälaellaan ruokakupissa ja heittämään kuperikeikkoja toinen toisensa ylitse.

Hän tunsi ikäänkuin lämpöaallon tunkevan ruumiinsa ja sielunsa läpi: kuinka eläminen sentään oli ihanaa! Mutta vanhalle piirilääkärille, joka samassa ilmautui ovessa, virkkoi hän vain:

— Taitaa tulla ukonilma. On niin painostavaa tänään.

— Mätäkuu ei olekaan vielä loppunut, neiti hyvä! sanoi vanha piirilääkäri, pieni, laiha, herttainen mies, suuret rillit työnnettyinä ylös otsalle. Periaatteesta ei niitä koskaan pidetty silmien edessä, mutta milloin tohtori oli saanut vakaan määräyksen, että niitä oli käytettävä, sysäsi hän ne tunnollisesti keskelle otsaa.

— Teidän pitäisi tehdä aimo kävelymatka, lisäsi hän luoden silmäyksen nuoreen naiseen. Yö saattaa tulla sangen raskaaksi, sen sanon teille. Kun tänä aamuna tulin tänne, ette suinkaan ollut sen näköinen, kuin olisi teissä monta veripisaraa ollut — nyt näytätte kuitenkin saaneenne vähän lämpöä.

Neiti Inger katsahti ylös, silmissä veitikkamainen hymy, mikä aivan väkirynnäköllä valtasi vanhan tohtorin — sitten painoi hän käsiensä selkäpuolet hehkuvia poskiansa vasten.

— Minulla on riittävästi eloa ja voimaa ja tulta ja lämpöä monen pitkän yön varaksi, sanoi hän.

Piirilääkäri taputti häntä olalle, samassa kun neiti Inger kumartui panemaan kiinni vaunujen jalkapeitettä.

— Niin, kylläpä todellakin olette sen näköinen, sanoi piirilääkäri.
Minä tulen huomenna uudestaan. — No, aja, kuski!

Ja pieni yksivaljaikko läksi pihasta pölyiselle maantielle päin, missä kaikki salavat pitkin ojien vieriä humisivat rajuilman odotuksessa ja missä kaikki elävät ruohon korret huokaillen kaipasivat sadetta.

Mutta neiti Inger seisoi avoimessa ovessa, luontonsa sallimatta hänen mennä sisälle. Ja hän lauloi pienellä, vienolla äänellään, mutta nuoren rintansa koko voimalla.

Häntä eivät kuitenkaan kuulleet ketkään — paitsi pääskysiä, jotka lentelivät matalalla maata pitkin — ja koiraa, joka makasi nurmella läähättäen — ja ankan poikia, jotka seisoivat päälaellaan ruokakupissa.

Suuri oli ilo vaivaistalolla, kun ilmoitettiin tohtori Höjstrupin tulleen kotia. Vanhukset tungeskelivat hänen ympärillään ja ojensivat hänelle kätensä tervetuliaisiksi. Yhdellä oli kipeä jalka, toisella kipeä käsi, kolmannella vetelä vatsa. Paikkailemista oli enemmänkin.

Voi, Herra Jumala, kuinka tuo tohtori sentään oli mainio! Hänellä oli ystävällinen sana ja voimakas kädenpuristus jokaisen varalle erikseen. Hän ei pitänyt lukua, oliko joku rikas vai köyhä. Hän otti Kana-Malenaa kädestä aivan samalla tavalla kuin hän otti jotakin ylhäisyyttä kädestä, ja hän tervehti yhtä kunnioitettavasti Tuli-Pietaria — joka oli saanut nimensä siitä, että hän oli pistänyt tuleen naapurinsa talon — kun hän tervehti "vanhusta tuolla".

"Vanhuksella tuolla" tarkoittivat ihmiset tohtori Hornia — ja kun tämä ei tiennyt koskaan nuorelle virkaveljelleen muuta nimeä kuin "hän tuolla", niin oli tietysti lisättävä sana "vanhus", jotta kävisi selväksi kumpaa heistä tuolla tarkoitettiin.

* * * * *

Päivät kuluivat. Tohtori Horn toipui merkillisen pian. Hän istui nojatuolissaan kuten ennenkin — luki sanomalehtiään, kaiveli kynsiään ja kierteli paperossejaan. Tosin täytyi hänen tukea oikeaa kättään vasemmalla, milloin hänen oli kirjoitettava nimensä, ja kävellessään laahasi hän niin kummallisesti toista jalkaansa ja täytyi hänen aina käyttää keppiä — mutta muuten oli hän sama kuin ennenkin: yhtä penseä kaikkea uutta kohtaan, yhtä kangistunut ennakkomielipiteihinsä, yhtä rakastettava, milloin vieraita kävi hänen luonaan, ja hän saattoi jokaista ovelle toistaen muuttumattomasti samaa: "Hyvästi jääkää, ystäväiseni! Muistakaa pian jälkenne!"

Hänen seurustelunsa kasvatustyttärensä kanssa oli tähän aikaan kummallista. Tohtori oli ystävällinen, tämä jäykkä — tohtori puheli, tämä oli vaiti. Kasvatustytär kartteli häntä kaikin tavoin, mutta pakotti osottamaan itselleen arvonantoa juuri tämän vastustelunsa kautta. Sen ohessa hoiteli hän kasvatusisäänsä huolellisesti — ja kasvatusisä ei voinut itseltään salata, ettei runsaimminkaan palkittu sairaanhoitajatar olisi voinut tehdä hänen, hyväkseen sitä, mitä kasvatustytär oli tehnyt, liikkuen hänen ympärillään — ei koskaan väsyneenä, ei koskaan ärtyisänä — valvoen öitä päiviä vaaran kestäessä — ja sen jälkeen aina huolellisena ja tunnontarkkana äärimäisyyteen saakka. Mutta kasvatustytär, joka ennen oli ollut lämmin ja rakastava suhteessaan häntäkin kohtaan, ei nyttemmin enää lähennellyt häntä, ei enää koskaan kiertänyt käsiänsä hänen kaulaansa, ei enää hetkeksikään sulkenut hänen käsiään omiinsa. Tohtori huomasi tämän vallan hyvin, mutta hän vain pusersi sen sisäänsä. Hänhän ei tarvinnut ketään.

* * * * *

Oli sitten paahtavan kuuma kesäpäivä keskipalkoilla elokuuta. Päivä poltti läpi kuivan maakamaran, kuihdutti kukat ja taimet, risoilutti kuoren vanhoista tammista, niin että se kuivi taulaksi, ja käpristi kokoon pyökkien lehdet.

Karja seisoi kedolla ja ammui koleasti, tuntien rajuilman läheisyyden, ja kaukana taivaanrannalla nousi synkkiä pilviä.

Tohtori Höjstrup kulki rivakasti ahteita alas järvelle päin, jonka rannalla oli pieni kylä. Hänen oli nopeasta astumisesta tullut kovin kuuma, ja hän seisahtui aikavälin, pyyhkäistäkseen nopealla liikkeellä hikeä otsaltaan. Ohimosuonet olivat niin vahvasti paisuneet, että tuntuivat pyyhkiessä nenäliinan läpi. Mutta tohtori Höjstrup ei aikonutkaan pysähtyä. Häntä oli pyydetty tulemaan pieneen taloon, joka sijaitsi kauimpana piirissä. Äkäinen lehmä oli puskenut vanhaa karjakkoa, ja apu oli viipymättä tarpeen. Ei ollut ajoneuvoja, että olisi voinut lähettää apteekista noutamaan lääkkeitä — sentähden oli tohtori lähettänyt omat vaununsa ja kävi itse jalan.

Nyt oli hän kotimatkalla. Ja siinä astellessaan johtui hänelle yhtäkkiä mieleen, että hän oli luvannut eräälle potilaalleen tehdä morfiiniruiskeen kello kaksi. Nyt oli kello vain kymmentä minuuttia vailla kaksi.

Hän astui astumistaan ilman pysähdyksittä, ja hänen tuli joka sekunti yhä kuumempi.

Hän pyyhki nenäliinalla otsaansa yhä useammin ja useammin — ja päivä paahtoi yhä tulisemmin ja tulisemmin. Se alkoi tuntua hänelle kivistävänä pakotuksena päässä. Mutta hän astui edelleen pysähtymättä. "Kuka on suorittava minun työni?" sanoi hän itsekseen, mutta ei ollenkaan huomannut, että hän ajatteli ääneen.

Silloin tuntui hänestä yhtäkkiä, kuin olisi maa horjunut hänen jalkainsa alla ja kuin polttava käsi olisi laskennat hänen päänsä päälle ja pakottanut hänet käymään polvilleen. Tuokiossa oli kaikki hänen edessään aivan selvänä: hänen lyhyt elämänsä — hänen nuori onnensa — valoisa tulevaisuus, johon hän oli saanut katsahtaa — ja käsi, joka painoi hänet maahan.

— Jumala ole minulle syntiselle armollinen! sanoi hän — yksinkertaisesti ja selvästi — ja rehellisesti kuten hän elänytkin oli. Sitten romahti hän raskaasti maahan — auringonpiston uuvuttamana.

* * * * *

Neiti Inger seisoi pihalla päästäen kahlekoiraa irti, kun hän yhtäkkiä näki neljä miestä hitaasti lähenevän pölyistä maantietä pitkin ja kantavan raskasta kantamusta keskessään. Hän päästi koiran irti ja juoksi heitä vastaan. Hän tunsi vaistomaisesti, että heillä oli asiaa hänelle.

Hänen ehdittyään heidän luokseen laskivat he kantamuksensa maahan levähtääksensä hetkisen — ja sydäntävihlovasti parkaisten heittäytyi hän kuolleen yli.

Eivät he koskaan olleet puhuneet sanaakaan avioliitosta — ei oltu sormuksia vaihdettu eikä kortteja lähetetty — mutta neiti Inger tiesi kuitenkin tänä hetkenä olevansa täydellisesti tämän oma — hänen ei hetkeksikään juolahtanut mieleen salata epätoivoaan.

— Pikku, kiltti neiti — pikku, kiltti neiti — sanoivat miehet ja yskivät hämillään, taputtaessaan häntä olalle.

Mutta hän ei kuullut heitä. Hän loikoi ja tuijotti, nähdäkseen kipinänkin eloa noissa kasvoissa, jotka muutamia tunteja sitten olivat olleet valoisat ja elävät, mutta nyt olivat kuolon jäätävän kylmyyden jäykistämät.

— Pankaa hänet huoneensa sohvalle, sanoi hän sukkelaan.

— Sitten karkasi hän ylös kuin takaa-ajettu hirvi — viisi minuuttia sen jälkeen oli hän haudankaivajan luona, jolla oli tapana soittaa kelloja auringon noustessa ja laskiessa.

— Soita! sanoi hän. Soita hänelle koko päivän — päivän, ja yönkin, jos jaksat! Soita niin kauan kuin jaksat jäsentä liikauttaa — minä maksan!

— Oh niin, oh niin, sanoi haudankaivaja, suru nyt tulee pitäjään, kun saavat tietää. Minä soitan sanomata halki maan — surullista, synkän surullista!

Ja kellojen soitto kumahteli kautta pienoisen kylän. Ne soivat heleästi — yksinäisyydessä — ne soivat raskaasti, kunnes aurinko meni mailleen, ja joka mies paikkakunnalla tiesi, että nuori tohtori, joka oli voittanut kaikkien niiden rakkauden, jotka tunsivat hänet — oli äkkiä kuollut auringonpistoon.

Vanha Horn kuuli sen eräältä koulupojalta, joka toi hänelle maksettavaksi langenneen palovakuutuskirjan — ja vanha tohtori ei itsekään käsittänyt sitä ilon ja surun sekaista tunnetta, joka yht'äkkiä tunki hänen olentonsa läpi.

— Herra Jumala, kuinka surullista, toisti hän pariin kertaan, laskiessaan huolellisesti rahat.

Mutta koulupoika ajatteli:

— Totta hän nyt iloitsee, kun taas kerran pääsee valtaan. — Mutta ei sitä jatkune kauan, sillä sitten tulee taas joku tohtori Höjstrupin jälkeen.

Ja sitten virnisti hän pilkallisesti, pani sormet suunsa eteen ja vihelsi.

* * * * *

Neiti Inger seisoi yksin siinä huoneessa, johon he olivat vieneet hänet. Hän tuijotti herkeämättä noihin piirtoihin, joita hän rakasti — korkeaan otsaan, kaunismuotoiseen nenään, omituiseen, selväpiirteiseen leukaan. Hän ei ajatellut mitä ihmiset sanoisivat siitä, että hän yht'äkkiä tuli ja liikkui tässä talossa, kuin olisi hän ollut siinä kotonaan — hän ei yleensä piitannut siitä mitä ihmiset ajattelivat. Hän tunnusti rakkautensa julki milloin, miten ja missä vain sattui.

Hänen sydämensä oli raskas kuin lyijy — oli kuin kylmä käsi olisi rutistellut sitä — mutta hän ei voinut itkeä.

Silloin istahti hän tohtori Höjstrupin kirjoituspöydän ääreen ja painoi kylmät kätensä polttavia ohimoitansa vasten.

Hänen katseensa osui kirjeeseen, josta puuttui osotetta. Kuoressa seisoi vain: Neiti — mutta käsi oli pysähtynyt alkukirjaimiin In —. Hän otti kirjeen ja avasi sen kuumeentapaisella kiireellä. Hän ei hetkeäkään epäillyt, että kirje oli tarkoitettu hänelle. Siinä luki vain:

"Neiti Inger!

Te tulette minulle joka päivä yhä rakkaammaksi. — Tahdoin sanoa teille sen tänä aamuna — mutta nyt kirjoitan. Tahdotteko tulla vaimokseni?"

Silloin ratkesivat kyynellähteet! Ne kumpusivat kuten pienet, vuolaat kevätpurot kumpuavat, kun ei mikään ehkäise niiden nopeata juoksua. Hän painoi päänsä kirjeen yli ja tyrski ääneen. Mutta sitten nosti hän sen äkisti ja ylpeä ilonvälähdys leimahti hänen kasvoillaan.

Hän meni sohvan luo, jolla vainaja lepäsi, ja otti hänen kylmät kätensä pehmeiden, lämpimien käsiensä väliin.

— Kyllä, sanoi hän, minä olen oleva vaimosi — olen oleva ajassa ja iankaikkisuudessa! — Ja hän lisäsi hiljaa, melkein kuiskaamalla: Minä koetan kilvoitella itseni jälleennäkemisen uskoon — minä olen elävä toivossa — toivossa —.

Hän käänsi päänsä ovea kohden, joka samassa avautui. Piirilääkäri tuli toimittamaan ruumiintarkastusta.

— Neiti rukka, sanoi hän ja tarttui hänen kylmiin käsiinsä. Tekin olette menettänyt jotakin.

Neiti Inger nyökäytti häneen katsomatta.

— Parhaimpani, sanoi hän vain.

— Hemmetti ymmärtäköönkin näitä tällaisia kuolemantapauksia, jupisi vanha tohtori. Voiko kukaan löytää niissä mitään ajatusta — tai käsittää niiden merkitystä? Puhutaan Sallimuksesta — no niin! Kummallinen Sallimus, joka säästää vanhoja ja kaataa nuoria! — Minusta ei ole enää paljo mihinkään ja hänestä tuolla vielä vähemmin — hän viittasi päällään tohtori Hornin asunnolle päin — vanha äkyri ei ole tehnyt hänen elämäänsä täällä suinkaan valoisaksi, jatkoi hän puuhatessaan ruumiin ääressä. Minä kyllä sanoin, kun hän puolitoista vuotta sitten tuli tänne: Ette te hänestä mitään hauskaa naapuria saa — mutta hän ei halunnut uskoa minua. Hänellä oli liian hyvä ajatus ihmisistä, sillä miehellä. — No — onko teillä kynää? — Kuolemansyy? Auringonpisto. — Minua ei ihmetyttäisi, jos tohtori Horn keksisi toisen nimen — hän on kekseliäs, sen sanon teille. Älköön kuitenkaan käykö sanojeni mukaan.

— Mutta teidän sietäisi mennä kotiin ja panna maata, ette ole sen näköinen, kuin voisitte kestää enemmän kuin mitä jo olette saanut.

Mutta hän ei mennyt.

Piirilääkärin lähdettyä pyysi hän palvelustyttöä tuomaan puhtaat liinavaatteet, vettä ja pyyhinliinan — ja hän pesi vainajan itse ja hän puki vainajan itse.

— Olenhan hänen vaimonsa, ajatteli hän sitä tehdessään — olenhan luvannut olla hänen vaimonsa.

Iltapäivällä sai hän tohtori Hornilta kirjeen; se sisälsi käyntikortin, johon oli kirjoitettu:

"On kerrassaan sopimatonta, että oleskelet siellä. Sinun on heti paikalla tultava kotia".

Neiti Inger vilkaisi korttiin ja hymyili — sitten käänsi hän sen ja kirjoitti takasivulle:

— Minä olen hänen vaimonsa. Tiedän mitä teen.

Palvelustyttö vei kirjeen takaisin. Neiti Inger itse ei palannut kotia ennenkuin pimeän tullen — ja silloin sulkeutui hän omaan huoneeseensa — hänen oli mahdotonta nähdä tohtori Hornin kasvoja nyt juuri.

* * * * *

Koko paikkakunnalla oli suru. Ei koskaan vanha kirkko pienen järven rannalla ollut nähnyt niin valtavaa ihmiskokousta kuin sinä päivänä, jolloin tohtori Höjstrup vietiin matalasta ristiholvista vehreällä verhottuun hautaan, jonka ystävälliset kädet olivat valmistaneet häntä varten kirkkomaalla.

Vanhat ja nuoret ystävät, entiset ja uudemmat potilaat koettivat kilvan näyttää osanottoaan. Kukaan ei ajatellut muuta tai puhunut muusta näinä päivinä. Oli kuin nuori, voimakas olento, joka nyt oli murtunut, olisi vielä elänyt heidän keskellään — milloin hymyilyssä — milloin katseessa — milloin jossakin sanassa, joka tuotiin esiin ja joka sai merkityksen — ja milloin äänen helyssä, joka edelleenkin tuntui väräjävän ilmassa heidän ympärillään.

Arkku oli kukkien peittämä — kirkko muistutti kasvihuonetta — ihmisiä tungeksi siellä hiljaisuudessa ja kukkain tuoksussa.

Surua oli kaikkien sydämissä ja lämmintä osanottoa katseissa.

Tohtori Höjstrupin kaksi sisarta ja hänen vanha äitinsä olivat saapuneet hautajaisiin — mutta äitimuorin vieressä, lähinnä kirstua, kulki neiti Inger. Hänet tunsivat he kaikki, häneen tarvitsi heidän vain katsoa ymmärtääkseen miten syvä se suru oli, joka oli kohdannut häntä.

Tohtori Horn oli tullut ajaen kirkolle — hän istui penkissä asehuoneessa ja piti silmällä ihmisiä, jotka kokoontuivat. Neiti Inger satutti jalallaan penkinlaitaan kulkiessaan ohitse — mutta hän käänsi tahallaan pois päänsä — hän ei tahtonut nähdä tohtori Hornin kasvoja.

Kukaan ei voinut käsittää miksi tohtori Horn oli tullut hautajaisiin — useimmat olivat sitä mieltä, että hänen ennemmin olisi pitänyt jäädä kotia — mutta hän "tahtoi kuulla kaikkea sitä kaunista mitä täällä lausuttiin", sanoi hän ivallisesti hymyillen, ja pienet silmät pistivät kun ne katsahtivat monipäiseen ihmismereen hänen ympärillään.

Mutta hän pettyi.

Kirkon palkattu puhuja ei kuulunut niihin, jotka ylistävät vainajia — hän kuului ennemmin niihin, jotka peljäten sanovansa liian paljon joskus tulevat sanoneeksi liian vähän.

Sentähden oli tohtori Hornissa vallalla omituinen tyhjyyden tunne, kun hän hautajaisista kulki kotia. Hän oli huonolla tuulella vielä iltapäivälläkin, kun vanha talonpoika koputti hänen oveaan, hakien apua kipeään sormeensa.

— Tulkaa tänne! sanoi tohtori ja rupesi päästämään sidettä sormesta, huultenkin se on hänen söhröhtelemäänsä tämä?

— Niin on, niin on, sanoi talonpoika, käsittäen ilmeisesti väärin tohtorin sanat, — hän hoiti minua niin taitavasti. Niin, mitäpäs tohtori sanoo siitä, että hänet niin äkkiä temmattiin pois?

Tohtori kohotti olkapäitään.

— Niin, mitähän siitä on sanottava, ystäväiseni? Minä sanon: se olut! se olut!

Talonpoika nauraa hihitti tohtorin askaroidessa hänen sormensa puhdistamisessa ja sitomisessa; mutta kohta sen jälkeen tuli paheksiva tuikahdus hänen vedensinisiin silmiinsä.

— Minä en ole koskaan nähnyt häntä muuten kuin selvänä, uskalsi hän inttää, ja kuuluvat sanovan, että se on valhetta kaikki tyyni. Kylläpä tuli hänen osakseen kauniit hautajaiset. Minä olen jo kahdeksannella kymmenellä, mutta koskaan en ole nähnyt niin paljon ihmisiä maahanpaniaisissa kuin tänään — enkä koskaan ole nähnyt niin paljon surua ja niin paljon kukkia.

Mutta nyt sänttäsi tohtori ylös ja iski luisevalla kädellään kirjoituspöytään edessään.

— Se on humpuukia! huusi hän; humpuukia! Ei totisesti ollut ketään, joka olisi tarkoittanut kylmän kipenätä koko tällä juhlatouhulla. He vain yhtyivät toinen toisensa houkuttelemina siihen.

Talonpoika säikähti niin tavatonta tuiskahtelua, että sanoi tuota pikaa hyvästit, suuresti kiittäen avusta — mutta kotia astuessaan ajatteli hän omiaan näistä kahdesta lääkäristä — eikä se, mitä hän ajatteli elossa olevasta, olisi ollut tämän mieleistä kuulla.

Hän oli tuskin sulkenut porstuvan oven jälessään, kun kabinetin oviverho työnnettiin syrjään ja neiti Inger astui parilla nopealla askelella keskelle huonetta.

Tohtori hätkähti nähtyään hänet, mutta hän ponnistautui tyyneksi eikä ollut niinä miehinäänkään. Neiti Inger astui suoraan hänen eteensä ja pakotti hänet katsomaan ylös.

— Minä olin sisällä, sanoi hän, viitaten kabinettiin. Minä kuulin kaikki — ja olen iloinen, että sain kuulla sen. Se arvostelu, jonka lausuit edesmenneestä virkaveljestäsi, on oleva minunkin lähtökirjani täältä. Sen, että sinä puoli vuotta sitten murtauduit hänen kaappiinsa ja otit luvatta hänen instrumenttejaan, sen saatan antaa sinulle anteeksi, niinkuin sen hänkin antoi anteeksi lämpimällä, hyvällä sydämellään, joka oli niin vapaa moitteenhalusta. Mutta että vainoat kuollutta miestä, joka ei enää kykene itseään puolustamaan, sitä en anna sinulle anteeksi koskaan. Se on halpamaisinta, katalinta mitä lienee olemassa! Ja sentähden sanon sinulle, ettei maan päällä ole toista ihmistä, jota halveksisin niin, kuin halveksin sinua!

Tohtori tahtoi nousta istualtaan, — mutta ei voinut, ja neiti Inger jatkoi:

— Minä tiedän, että samoin kuin puhuit pahaa hänestä hänen eläessään, samoin olet puhuva pahaa hänestä nyt, kun hän on kuollut, sanoi hän vapisevalla äänellä — mutta minä en välitä siitä enää, sillä minä tiedän myös, että totuus on lopulta voittava. Hän on opettanut minulle sen. Ja vielä on tuleva se päivä, jolloin sinutkin tuomitaan. Kun kaikki varkaat, alkaen niistä, jotka varastivat hädän ja tarpeen pakottamina, ja niihin, jotka kirjoittivat vääriä vekselejä toisten nimille, asetetaan tuomion eteen, on Jumala heittävä laupeutensa vaatteen heidän päällensä — mutta sinusta on Hän kääntävä pois kasvonsa — sillä toiset varastivat ainoastaan rahaa ja omaisuutta, mutta sinä varastit elämän! Sillä ihmisen kunnia on hänen elämänsä — muista se, sinä — maine-varas! Suurvaras!

Neiti Inger matkusti samana iltana pois — ja samana iltana muutti tohtori testamenttinsa, joka, sen sijaan että se oli tarkoittanut kasvatustytärtä, nyt laadittiin monien hyväntekeväisyyslaitosten hyväksi.

Tohtori Horn eli protestanttisessa maassa, mutta kenties hän kuitenkin tunsi mielessään, että sielumessut olivat enemmän, tarpeen hänelle kuin useimmille muille.

Vaunut, jotka veivät neiti Ingerin asemalle, pysähtyivät kirkkomaan luona, ja hän kävi sisään. Hauta oli erikseen muista, järvi näköalassa.

Neiti Ingerin mielestä tämä paikka sopi niin hyvin hänelle; se oli vapaa kaikille suunnille eikä silmä kohdannut siinä ristejä ja hautakumpuja.

Hän seisoi hetkisen liikkumatta sen haudan ääressä, johon koko hänen ilonsa oli kätkettynä. Ja hän oli kuulevinaan äänen maan povesta sanovan: Totuus on kerrankin voittava.

Sitten käveli hän verkkaisesti vaunuille takaisin, ja hänen sisällään kuiskasi: Kaikki iloni on kuollut, mutta minä olen kuitenkin iloinen ja ylpeä — iloinen siitä, että olen tuntenut hänet — ylpeä, että saan kutsua itseäni hänen vaimokseen. Voi olla, että elämä tulee lyhyeksi; silloin kohtaamme pian toisemme — voi olla, että se tulee pitkäksi, mutta joka tapauksessa loppuu se kerran — kärsimykselle, surulle, yksinäisyydelle tulee loppu — ja kaiken sen takana löydän minä iloni. Se on lohdutukseni.

Tai eikö jossakin vanhassa kirjassa sanota, että "kaikki ilomme on lohdutusta —"