language: Finnish

NAAMIOITA VI

Kirkon vihollinen; Maan parhaat; Ilotulitus

Kirj.

EINO LEINO

Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.

SISÄLLYS:

Kirkon vihollinen. 3-näytöksinen näytelmä
Maan parhaat. 4-näytöksinen huvinäytelmä
Ilotulitus. 3-näytöksinen näytelmä

KIRKON VIHOLLINEN

3-näytöksinen näytelmä

HENKILÖT:

PONTUS MARTTILA, sotarovasti.
TYYNE, hänen tyttärensä.
ANTTI TERÄKSINEN, insinööri.
ELIAS, hänen isänsä.
JOHANNA, hänen äitinsä.

Aika: nykyinen. Paikka: pappilan torppa eräässä suomalaisessa "keisarinpitäjässä".

Näyttämö esittää torpanpihaa. Vasemmalla asuinrakennus eteisineen, johon ovi vasemmalta taka-alalta. Oikealla aittarakennus, talli y.m. ulkohuoneita, kaikki jotenkin rapistuneita. Pirtin perälasin alla vasemmalla etualalla suuri orjantappurapensas täydessä kukassaan, sen varjossa pöytä, puutarhasohva ja pari tuolia. Perällä taketti-aita ja portti, josta pääsy poikki taka-alan kulkevalle maantielle. Maantien, toisella puolen pari viljeltyä peltosarkaa, perunamaa ja sen takana pieni, sumuinen metsälampi, synkän korpikuusikon kaartamana. Jättiläiskokoinen pihlaja taketin vieressä oikealla taka-alalla. Sen alla penkki. Taketti ja asuinrakennus ovat joskus maailmassa olleet maalatut punaisiksi.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

On juhannuslauantai. Aurinko paistaa vinoon lammen yli. Esiripun noustessa istuu Johanna tuvan portailla ja kutoo sukkaa, vilkaisten aina välillä maantielle. Hän on pieni, kyyryselkä eukko, silmät kirkkaat, kasvoilla lempeä kajastus. Liikkuu hiukan vaivaloisesti, mutta kuitenkin kapperasti.

Etäistä kirkonkellojen kaiuntaa. Johanna kuuntelee, panee pois sukankutimensa, ristii kätensä ja vaipuu hetkeksi hiljaiseen rukoukseen. Nousee, menee maantielle ja tähystelee oikealle.

Elias tulee pirtistä ja aikoo pihan poikki. Hän on jo haudan partaalla oleva vanhus, tukka pitkä ja keritsemätön, päällään likainen, rikkinäinen paita, jalassa hurstihousut ja virsut.

JOHANNA: Aiotko vielä pajaan?

ELIAS: Minnekäs minä! — (Aikoo jatkaa matkaansa.) Mitäs sinä siellä maantiellä killistelet?

JOHANNA: Ilman minä vain! kun kuuluvat tulevan tänne pappilasta juhannus-yötä valvomaan. Rovasti ja muut.

ELIAS: Vai tulevat. — Ryökkynäkö se lähetti sanan?

JOHANNA: Sehän se kävi tässä itse puolenpäivän korvissa. — Ja toi se vähän tuomisiakin, niin että päästään tästä taas viikko pari eteenpäin…

ELIAS: Vai toi. — (Hymyillen salaperäisesti.) Ei olisi tarvinnut enää tuoda. Se on valmis näet.

JOHANNA: Mikä?

ELIAS (viitaten peukalollaan oikealle): Sepähän se… Tuo tuolla pajassa…

JOHANNA: Ikiliikkuja! (Lyö kätensä lääpästyneenä yhteen.)

ELIAS (sanomattomalla ylpeydellä): Minun ikiliikkujani. — Taikka ei oikeastaan aivan valmis…

JOHANNA: Vai ei vielä aivan valmis. (Hänen henkinen jännityksensä laukeaa kokonaan.) Vai ei aivan!

ELIAS: Ei aivan, mutta melkein. Nyt ei siitä puutu enää muuta kuin yksi pikkuruinen…

JOHANNA (huokaisten): Siitä on aina puuttunut joku pikkuruinen. Ei taida tulla siitä valmista meidän ijällämme. (Aikoo pirttiin.)

ELIAS: Ei, elähän mene! — Se on jo valmis, kun sanon sinulle. Se on jo niin valmis, että sen kehtaa kyllä näyttää herroille jos narreillekin.

JOHANNA: Niin valmis se on tainnut monta kertaa olla.

ELIAS (kiivaasti): Ei näin valmis vielä milloinkaan! — (Tyytyväisenä.)
Nyt se käy kuin rasvattu. Ja nyt se saa olla minun kohdaltani.

JOHANNA: No, Luojan kiitos! Se on sitten valmis?

ELIAS: Valmis myötäväksi. Täytyy vain varoa, etteivät ota polkuhinnasta. — (Hymyilee tyytyväisenä.) Nyt meistä tulee rikkaat, eukko, rikkaat…

JOHANNA: Jospa tulisikin kerran ennen kuolemaansa! On tuota ollut tässä köyhyyttäkin. (Huokaisten.) Toisten armoilla on eletty.

ELIAS: Nyt saavat toiset ruveta elämään meidän armoillamme. Sillä se on sellainen koje, että se käyttää kaiken maailman tehtaat ja myllyt.

JOHANNA (hiljaisesti): Ei taideta sitten enää Jumalaa tarvitakaan.

ELIAS: Että häh?

JOHANNA: Ilman minä vain, kun se koko maailman pyörittänee… Mitäs sinä sitten vielä sinne pajaan, kun se jo lie valmis?

ELIAS (melkein hellästi): Minä sitä vain vähän putsaan ja puleeraan. —
Ja huomen-aamulla minä lähden kaupunkiin.

JOHANNA: Sinä? Kaupunkiin?

ELIAS: Tietysti. Et suinkaan sinä usko, että herrat tulevat sitä täältä jalansyten ostamaan. Eivätkä osaakaan tulla. Kyllä minun itseni täytyy se viedä ja näyttää heille.

JOHANNA: Etköhän kuitenkin ensin näyttäisi rovastille?

ELIAS (ylenkatseellisesti): Ei rovasti ymmärrä tällaisia asioita. Viisaammat miehet siinä olla pitää. — (Kuin itsekseen.) Antti kun olisi…

JOHANNA: Antti on Amerikassa. Eikä taida sieltä tullakaan meidän ijillämme. (Pyyhkäisee salaisen kyyneleen silmäkulmastaan.)

ELIAS: Antti tulee, tulee kyllä. — (Hiljaa.) Sitä varten hän on
Amerikaan mennytkin… Ja sitä varten hänet on kouluun lähetetty…

JOHANNA: Että mitä varten?

ELIAS: Että oppimaan… Että tulisi isän avuksi… Että osaisi panna paikalleen sen pienen pikkuruisen, joka puuttuu siitä…

JOHANNA: Siitä puuttuu siis kuitenkin jotakin?

ELIAS (häntä kuulematta): Jos olisin nuorempi mies, laittaisin sen itse. — Mutta on se hyvä näinkin, hyvä näinkin… (Hymyillen salaperäisesti.) Kyllä minä ymmärsin, mitä varten Antti Amerikaan lähti. Lähti tietoa tietämään.

JOHANNA: Kyllähän tuo tiedetään, mitä varten se sinne lähti. Kun ilkesikin, mokoma, riitautua rovastin kanssa…

ELIAS: Niin, mutta miksi hän riitautui?

JOHANNA (alakuloisesti): Vielä kysyt, vaikka koko kyläkunta siitä juorusi! — (Äkeästi.) Että ilkesikin, herja, ruveta hyväntekijänsä tyttöä riijastelemaan!

ELIAS: Ne on vaan niitä kylän kulkupuheita. Mutta jos tulee siitä kysymys, minkä vuoksi Antti rovastin kanssa riitautui, niin sen asian minä kyllä tiedän paremmin kuin kylän akat.

JOHANNA: No minkä vuoksi?

ELIAS: Ei näet voinut sietää tuon miehen typeryyttä.

JOHANNA (lyö kahta kämmentään): Niin rovastin?

ELIAS: Juuripa rovastin. — (Nauraa hekottelee.) On siinäkin pökkelö miehekseen. Herran palvelija on olevinaan eikä käsitä tuon taivaallista ijäisyyden asioista.

JOHANNA (kokonaan ällistyneenä): Niin rovasti?

ELIAS: Ka, eikö sinulla ole korvia päässäsi, kun puhuu…! (Nauraa hekottelee edelleen.) Minunkin on pitänyt monta kertaa suuttua sille miehelle. (Viekkaasti.) Mutta minä en ole näyttänyt sitä.

JOHANNA: No, sen minä sanon! Sitä vielä olisi puuttunut! — Mihin me olisimme joutuneet ilman rovastin väkeä, joka tässä on vuosikymmenet hellinyt ja vaalinut meitä? Maantiellä me oltaisiin, vaivaishuoneella me oltaisiin…

ELIAS (viekkaasti): Juuripa siksi. Täytyy olla viisas, viisas, eikä nostaa nokkaansa, ennen kuin koivet kannattavat. — Enkähän minä rovastista mitään pahaa sanokaan.

JOHANNA: Vai et! Kun toinen tuossa pelkkää hyvää tekee…

ELIAS: Hyvähän rovasti on ollut meille, hyvä. Ja välikappalehan hän on
Jumalan kädessä. On vainkin, vaikka hän ei Jumalasta paljoa tiedä.

JOHANNA: Aina yhtä paljon kuin sinäkin, jumalaton! Pitäisit pyhänä edes hänen lepopäivänsä, kun kuuluivat jo soittavan juhannusta.

ELIAS: Ei jouda, eukkokulta, ei jouda. Enkähän minä ole joutanut niitä vuosikymmeniin pitämään… Mutta huomenna levätään, huomenna.

JOHANNA (korjaa muutamia roskia pihalta): Ei taida se huomen koskaan koittaa sinulle. — Samaa sinä olet joka lauantai-ilta sanonut.

ELIAS: Nyt se koittaa. Nyt se alkaa minun pitkä lepopäiväni. — (Kuin itsekseen.) Minulla on omat aavistukseni.

JOHANNA: Panisit edes puhtaan paidan päällesi, kun vieraitakin tulee.
Ja on siellä löylyä saunassa, kun kylpeä tahtonet.

ELIAS: Työmies on työnsä näköinen. Kyllä kylvetään, kyllä puhtaisiinkin pukeudutaan. Enkähän minä muuta kuin vähän käväisen pajassa. — Aih! (Aikoo oikealle, pysähtyy äkkiä, kopaisee kädellä rintaansa ja vaipuu hiljaa valittaen aitan portaille.)

JOHANNA: Ka, mikä sille nyt tuli? — (Rientää hänen luokseen.) Kuolee se siihen paikkaan.

ELIAS (vaivaloisesti): Ei hätää, eukko, ei hätää. Rinnasta vain otti niin kummasti. — Kyllä se menee ohi…

JOHANNA: No, kaikkiakin! — Olisi täällä vielä tippa sitä konjakkia, jonka rovasti viime jouluna lähetti tänne.

ELIAS: Se on jo ohi. — (Nousee suurella ponnistuksella.) Ei se kuolema kutsumatta tule. Kuolema tulee silloin kun kuoleman aika on.

(Menee oikealle. — Johanna katsoo tuokion hänen jälkeensä, pudistaa päätään ja menee pirttiin. — Hetken perästä Tyyne ja Antti oikealta taka-alalta.)

    (Tyyne, ylioppilaslakki päässään, puettuna keveään kesäpukuun.
    Antti, jonka puku on englantilaisen matkailijan, on pitkä, reipas
    nuorukainen, sangen amerikalaistunut myös ulkomuodoltaan.)

    (Tulevat tietä pitkin vilkkaasti keskustellen. Tyyne pysähtyy,
    osoittaa lammelle ja nojaa häneen uneksien.)

TYYNE: Antti! Miksi puhuit sinä äsken minulle niin?

ANTTI: Kuinka?

TYYNE: Niin kylmästi ja sydämettömästi.

ANTTI: Mistä minä puhuin sitten?

TYYNE: Isänmaastasi. Olkoon se kurja ja köyhä, onhan se kuitenkin sinun oma ihana syntymämaasi.

ANTTI: Epäilemättä. Mutta sinäkin puhuisit niin, jos olisit kerran nähnyt maailman, oikean avaran maailman aukeavan alla silmiesi.

TYYNE (ylenkatseellisesti): "Suuren maailman!"

ANTTI: Juuri niin: suuren maailman! — (Tarttuu hänen käteensä innokkaasti.) Tyyne! Sinä et tiedä, mitä on elämä siellä kaukana Lännen maassa!

TYYNE (katsoo häneen): Onko se sitten niin ihanaa?

ANTTI: On, sillä se on elämää työssä ja toiminnassa. Siitä te ette täällä kotona tiedä mitään. Te nukutte.

TYYNE: Myöskin täällä tehdään työtä.

ANTTI: Niin, mutta allapäin ja pahoilla mielin, kuten sinäkin nyt olet. — Olethan surullinen? (Tahtoo kohottaa leuasta hänen päätään. Tyyne painaa päänsä itsepintaisesti alas.)

TYYNE: Enpäs ole.

ANTTI: Oletpas. — (Hyväilee hänen kättään.) Teiltä puuttuu työn ilo, tarkoitan: ainoa, mikä on suotu ihmiselle.

TYYNE (kohottaa silmäluomensa): Ainoako?

ANTTI: Anteeksi. En nyt lemmen iloja ajatellut.

TYYNE: Etkä suruja.

ANTTI: Ne ovat pilviä, jotka päivän ohi vaeltavat. Eikö totta? (Vie hänen kätensä huulilleen.)

TYYNE (vetää kätensä pois): Tarkoitat: niille me emme mahda mitään?

ANTTI: Tarkoitan: niitä kumpiakin kylvää kohtalo meille ilman omaa syytämme ja ansiotamme.

TYYNE: Näyttää siltä kuin tahtoisit siirtää rakkauden kokonaan pilvien tuolle puolen.

ANTTI (hymyillen): Eikö totta: se kuuluu taivaan valtakuntaan? (Tahtoo suudella häntä. Tyyne kääntää kasvonsa pois.)

TYYNE: Samoin kuin aiot siirtää itsesi meren tuolle puolen?

ANTTI: Sinne me matkustamme yhdessä. En ilman sinua. (Seisovat portilla, katsovat silmiin toisiaan. Tyyne pudistaa päätään hitaasti, Antti nyökkää hänelle lempeästi, mutta päättävästi.)

TYYNE: Täällä on niin hiljaista.

ANTTI (vienosti): On. Niin hiljaista. Kuulee sykkivän oman sydämensä.

TYYNE: Eikö sitä … aina … siellä suuressa maailmassa kuule?

ANTTI: Ei aina. Siellä jyskävät koneet, siellä kalkkavat vasarat.
Siellä pauhaa elämän arkipäivä. — Täällä sitävastoin…

TYYNE (painautuen häneen): Eikö totta: täällä on ikuinen sunnuntai?

ANTTI: Juhla juhannuksen. — (Tulevat pihalle.) Täällä minä siis olen syntynyt, tuossa on minun kotitupani.

TYYNE: Tuossa kivet, joilla kiikuit.

ANTTI: Tuolla lehdot, joissa liikuin. — (Katselee ympärilleen.) Kaikki tuttua. Kaikki paikallaan. — (Karskimmin.) Kaikki vanhaa ja rappeutunutta. (Tulevat etualalle.)

TYYNE: Ja tuosta lähtee oijustie, jota sinä aina ennen kuljit pappilaan.

ANTTI (leikillisesti): Kaunis oijustie, kun täytyi joka askeleella pysähtyä mansikoita poimimaan…

TYYNE: Minä sinun mansikkasi! — (Lyö kädelle häntä. Istuvat puutarha-sohvalle vasemmalla etualalla. Antti suutelee äkkiä häntä.) Sinä olet hullu.

ANTTI: Yhtä hullu kuin silloin.

TYYNE: Milloin?

ANTTI: Silloin kun kuljin tuota oijustietä. — Ei se ollut mikään tavallinen tie mielestäni. Taivaan tie se oli, joka johti suoraan sinun sydämeesi.

TYYNE (nauraen): Ja se päättyikin vain pappilan aidan taakse!

ANTTI: Niin. Mutta sinne tuli joka ilta eräs kaunis, mutta paha, hyvin paha tyttö minua kohtaamaan.

TYYNE: Hän teki siinä hyvin ymmärtämättömästi. — (Keimaillen.) Mutta oliko hän todellakin niin paha mielestäsi?

ANTTI: Oli. Kyllä hän oli hyvin paha. Toisinaan hän oli suorastaan kiusata minut kuoliaaksi.

TYYNE: Todella?

ANTTI: Aivan varmaan. Vuoroin hän itki, vuoroin nauroi, vuoroin hän oli oikein vihainen ja polki jalkaa, toisin vuoroin taas hän suuteli…

TYYNE (nopeasti): En minä suudellut sinua.

ANTTI: Et koskaan aidan takana, vaan vasta turvallisemmilla tienoilla, lähdettyäsi minua takaisin kotimatkalle saattamaan.

TYYNE: Ja sitten saatoit sinä minut takaisin pappilaan.

ANTTI: Ja sinä taas minut takaisin tuonne metsän rajaan. — (Molemmat nauravat.) Niin aina uudestaan ja uudestaan.

TYYNE: Kuin kaksi ikiliikkujaa!

ANTTI (hilpeästi): … jotka panevat liikkeelle toisiaan! — Ikävä kyllä, isäni ei tiennyt siitä mitään. Hän olisi nähnyt siinä jo toteutuneena tuon elämänsä ajatuksen. (Selvää pajankalketta oikealta.)

TYYNE: Etkö usko, että hän juuri tällä hetkellä sitä toteuttaa?

ANTTI: Isä! — (Molemmat kuuntelevat.) Mikä suloinen soitanto minun korvilleni! — (Sulkee silmänsä. Vaitiolo.) Todellakin, hän takoo elämänsä suurta ajatusta.

TYYNE: Yöt päivät, yöt päivät…

ANTTI: Aret ja sunnuntait. — Nuo sävelet ovat minua halki elämäni seuranneet. — (Vasaranäänet lakkaavat.) Kuinka? Kuulin, että hän olisi kaiken kevättä kovin sairastellut?

TYYNE: Sairas hän on vieläkin, mutta ei hän silti malta tauota mielityöstään. — (Nousee.) Menemmekö häntä tervehtimään?

ANTTI (painaa hänet takaisin istumaan): Ei, emme vielä. Emme tohdi häiritä häntä. — (Kuin itsekseen.) Hänen on kiire, hän tahtoo saada työnsä valmiiksi…

TYYNE: Kun kävin keväällä täällä, hän sanoi, että se olisi valmis niinkuin täksi juhannukseksi.

ANTTI (kuten edellä): Kuoleman juhannukseksi, elämän suureksi sunnuntaiksi. — (Hellästi.) Isä parka! Hän elää jo puoleksi iankaikkisuudessa.

TYYNE: Hän minua melkein pelottaa. — (Vakuuttavasti.) Usko minua, Antti: se mies tietää, mitä me muut emme tiedä.

ANTTI: Tietäjä oli hänen isänsä, tietäjä myös hänen isänsä isä. Ei olisi ihme, jos hän näkisikin yhtä ja toista, mitä me muut emme näe.

TYYNE (leikillisesti): Siispä olet sinäkin tietäjän sukua, Antti!

ANTTI: Tiedän, mitä taidan, siinä kaikki. — (Synkistyen.) Käytännön miehenä on minulle kuitenkin kiusallista ajatella, että niin paljon henkistä tarmoa ja ruumiillista työkykyä on hänessä mennyt hukkaan…

TYYNE: Hukkaan? Oletko aivan varma siitä?

ANTTI: Tietysti hukkaan! Eihän voi keksiä ikiliikkujaa.

TYYNE (itsepintaisesti): Mutta entäpä sen voisi keksiä?

ANTTI: Hullutusta, kuten sen itsekin hyvin tiedät. Onhan nykyaikainen tiede sen mahdottomuuden jo aikoja sitten sitovasti todistanut.

TYYNE: Sinä uskot siis niin sokeasti nykyaikaiseen tieteeseen?

ANTTI: En voi muuta, koska olen järkiolento. — (Tarttuu hänen käsiinsä. Hilpeästi.) Siksi en elämässäni tulekaan keksimään muuta ikiliikkujaa kuin sen, joka aikoinaan juoksi kesäiset yöt pappilan ja tämän torpan väliä. — Mutta en tiedä, missä määrin isäsi mahtoi pitää tuosta uudesta keksinnöstä.

TYYNE (nauraa): Ehkä hän ei pitänyt silloin. Nyt hän harrastaa kaikkea edistystä.

ANTTI: Hänkö? — Eikö hän ole hirveän vanhoillinen?

TYYNE: Mikä erehdys! Ei meillä täällä Suomessa ole ketään vanhoillista.

ANTTI: Eikö? Eikö todellakaan? Ja minä kun luulin, ettei täällä muita olisikaan! — Mihin he sitten ovat hävinneet?

TYYNE: Ketkä? Vanhoillisetko? — (Ylemmyydellä.) Suurlakko lakaisi heidät kaikki pois.

ANTTI (koomillisella hämmästyksellä): Mihin? Mereen? Maan rakoon?

TYYNE: Heistä on kaikista tullut edistysmielisiä.

ANTTI: Ai, se minun olisi pitänyt arvatakin! — Ja sinun isäsi? Hän on nyt myös edistysmielinen?

TYYNE: Epäilemättä. Oikeastaan hän on aina ollut sitä syvimmässä sydämessään.

ANTTI (katsoo häneen): Niinkö? Siitä voi nyt olla eri mielipiteitä. — (Kuin itsekseen.) Mutta hänhän on voinut muuttua, on ehkä muuttunutkin…

TYYNE: Luonnollisesti hän on muuttunut, kuten kaikki täällä. Muuttunut parempaan, tarkoitan.

ANTTI: Muuttanut pukuaan, tarkoitat. Onko hän vielä pappi?

TYYNE: Sekin kysymys! — Tietysti hän on.

ANTTI: Siispä hän ei ole muuttunut ollenkaan. (Pilkallisesti.) Sillä onhan hän aina ollut edistysmielinen syvimmässä sydämessään. — Etkö sanonut niin?

TYYNE: Kyllä. Mutta hän on nyt enempi oma itsensä. On itseään kohtaan rehellisempi, tarkoitan.

ANTTI: Tarkoitatko, että hän ennen ei ollut sitä? Että hän vilpisteli itsensä edessä, toisin sanoen?

TYYNE (hermostuneena): Äh, onpa sinusta siellä ulkomailla tullut oikein sietämätön rikkiviisas! — Isä on hyvä. Joka suhteessa hyvä. Ettäs sen tiedät nyt! (Kääntyy selin häneen.)

ANTTI: Hän on hyvä, senvuoksi että hän on sinun isäsi? Niinhän tarkoitat?

TYYNE: Olkoon nyt sitten vaikka niin! — (Nousee nyreänä.) Minä en jaksa riidellä sinun kanssasi. — (Menee yli näyttämön.) Enkä varsinkaan isästä. (Pysähtyy pihlajan luo selin katsomoon. Vaitiolo. Antti nousee ja seuraa häntä.)

ANTTI: Tyyne!

TYYNE (käännähtäen): Sillä onhan isä hyvä? Ethän sinä voi kieltää sitä?

ANTTI: Epäilemättä hän on…

TYYNE: Siinäpä se! Nyt olit oikein kiltti.

ANTTI: … hyvä tavallaan, tarkoitan. Kuten kaikki ihmiset. — Mutta ei hyvä minulle.

TYYNE (hermostuneena): Joko sinä alat taas! — "Hyvä tavallaan!" — "Ei hyvä minulle." — Mitä se on?

ANTTI: Hän on ollut aina musta pilvi minun taivaallani. — (Katsoo häntä suoraan silmiin.) Sinä ymmärrät sen kyllä, jos tahdot ymmärtää.

TYYNE: Minä ymmärrän. (Hiljaisesti.) Sinä ajattelet vielä noita entisiä.

ANTTI (päätään nyykäyttäen): Niin. (Istuu. Vaitiolo.)

TYYNE: Se on turhaa. Ei sinun ole tarvis enää niistä huolehtia.

ANTTI (hajamielisesti): Eikö?

TYYNE: Ei, ei, minä vakuutan sinulle. Hän on muuttunut.

ANTTI: Myöskin minä … olen voinut hiukan muuttua … tällä välin.

TYYNE (säpsähtäen): Mitä tarkoitat? — (Terävästi.) Kenties en enää minäkään ole kyllin hyvä sinulle?

ANTTI: Tyyne! — (Vakavasti.) Kumpaa sinä rakastat enemmän meistä?
Minua vai isääsi?

TYYNE: Kuinka sinä olet hassunkurinen! — (Nauraa.) Oletko mustasukkainen? Isälle?!

ANTTI (vakavasti): Saamme nähdä. Kenties minulla voi olla syytä siihen.

TYYNE: Aina hassumpaa! Onko minun ehkä teidän kahden välillä valittava?

ANTTI: Minä pelkään, että sinun on valittava.

TYYNE (hilpeästi): Milloin? Nyt heti?

ANTTI: Arvattavasti tänä iltana jo. — (Synkästi, kuin itsekseen.) Minä puolestani en odota mitään hyvää tästä tapaamisesta.

TYYNE: Ja minä sanon, että minun sydämessäni on kyllä tilaa teille molemmille.

ANTTI: Mutta jos nyt olosuhteet kuitenkin pakottaisivat sinut valitsemaan?

TYYNE (säteilevästi): Silloin valitsisin minä… (Aikoo kietoa hänet riemuiten käsivarsillaan, pysähtyy, miettii silmänräpäyksen ja virkahtaa;) Ei, minä en valitse, minä en tahdo valita.

ANTTI: Siinäpä se. Sinä et tahdo.

TYYNE: Eikä minun ole tarviskaan. Sillä ettehän te ole vihollisia.
Ettehän te tahdo tappaa toisianne.

ANTTI: Kuka tietää. On ihmisiä, jotka pelkällä olemassa-olollaan uhkaavat toisen olemassaoloa … jotka eivät tule toimeen saman maan kamaralla, tarkoitan.

TYYNE (hiljaa): Mitä silloin tapahtuu?

ANTTI: Silloin on toisen tai toisen heistä väistyttävä.

TYYNE: Sen, joka on liikaa?

ANTTI: Sen, joka on heikompi. Ja minä en voi olla heikompi. Minä en voi tunnustaa itseäni heikommaksi milloinkaan.

TYYNE (katsoo syrjäkarein häneen): Aiot ottaa siis omasi voiman oikeudella?

ANTTI: Tietysti, sikäli kuin minä olen voimakkaampi sinun sydämessäsi.
Mutta juuri sitä saatoit sinä minut äsken epäilemään.

TYYNE: Huomaan, että minun asiani on tehdä teidät kaksi ystäviksi. — (Iloisesti.) Minä valitsen teidät molemmat. Ensin yhden, sitten toisen… (Levittää käsivartensa.)

ANTTI: Tyyne!

TYYNE: Taikka molemmat yht'aikaa, miten vain katsot paremmaksi.

ANTTI: Tyyne: nyt meidän täytyy todellakin puhua kerran vakavasti keskenämme. — (Tarttuu hänen käteensä ja johdattaa pihlajan varjoon hänet.) Äiti!

(Johanna ilmestyy tuvan portaille, päässään vanhanaikaiset sangattomat silmälasit, avattu postilla käsissään. Tähystää maantielle, istuu sitten portaille lukemaan.)

TYYNE (lämpimästi): Sinun äitisi, Antti!

ANTTI: Luuletko, että hän jo on huomannut meidät?

TYYNE: Tuskin. Hänen silmänsä hämärtävät jo vanhuuttaan.

ANTTI: Kuitenkin hän lukee jotakin?

TYYNE: On lukevinaan. Lasien avulla näet.

ANTTI: Jotakin hengellistä?

TYYNE: Jotakin, jonka hän mahtaa osata jo aikoja sitten ulkoa.

ANTTI (ankarassa sisällisessä liikutuksessa): Tuo kirja on kyllä tuttu minulle. — Hän on harras uskovainen?

TYYNE: On. Hänen ainoa surunsa on, että hän ei jaksa enää kyllin usein kirkkoon eikä Herran ehtoolliselle.

ANTTI (kuin itsekseen): Maammo parka! Kuinka hän on käynyt käppyrään! —
(Kääntyy pois salaten kyyneleitään). Minä en tiennyt…

TYYNE: Mitä et sinä tiennyt, Antti?

ANTTI: … että hän oli niin vanhentunut. — (Hilliten liikutuksensa.) Ei, ei kyyneleitä. — (Kuin itsekseen.) Suomen ilma tarttuu, se tarttuu… (Hymyillen.) Anteeksi, Tyyne…

TYYNE: Antti! Etkö tiedä, että juuri tuollaisena enimmän rakastan sinua?

ANTTI (miltei raivokkaasti): Mutta minä en tahdo itkeä, minä en tahdo! — (Jälleen heltyneesti.) Ja kuitenkin, kun näen tuon harmaan pään, joka niin usein on kehtoni yli kallistunut…

TYYNE: Niin: silloin, kun sinä olit pieni, Antti. — (Puristaa hiljaa hänen kättään. Vaitiolo.) Huudanko hänelle?

ANTTI: Ei, älä vielä! Varro vähän! (Ottaa lakin päästään ja ristii kätensä kuin rukoukseen. Tyyne katsoo kummastuneena häneen.)

TYYNE: Mitä nyt teet?

ANTTI: Luen hänelle äänettömän iltarukoukseni. — (Painaa lakin jälleen päähänsä.) Nyt voit mennä ja puhutella häntä.

TYYNE (vienosti): Sinä muistat sen vielä?

ANTTI: Minkä?

TYYNE: Äitisi opettaman iltarukouksen?

ANTTI (hitaasti päätään pudistaen): En.

TYYNE: Kuinka? Kuitenkin sanoit sitä lukevasi.

ANTTI: Toisen, suuremman, korkeamman luin minä hänelle äsken.

TYYNE: Mikä voi olla äidin iltarukousta ihanampi?

ANTTI: Se, jonka elämä, ankara elämä itse on minulle opettanut. — Puhu hänelle!

TYYNE (hymyillen): Pelkäätkö?

ANTTI: Eipä ilman. On kuin seisoisin temppelin esikartanossa.

TYYNE: Todella? Olethan aivan kalpea kasvoiltasi?

ANTTI: Poveni pakahtuu. Tämä hetki saa sydämeni oudosta hartaudesta seisahtumaan. — Mene! (Lykkää hänet hiljaa äitiä kohden. Jää itse pihlajan varjoon. Tyyne lähestyy Johannaa.)

TYYNE: Hyvää iltaa, Johanna. Terveisiä pappilasta.

JOHANNA: Ka, siinähän se ryökkynä… (Sulkee postillan, nousee horjuvin polvin, niijailee.) Tervetulemaan. — Ja entäs pappa? (Kättelevät.)

TYYNE: Pappa jäi vielä vähän postia odottamaan. Mutta kyllä hän on aivan kohta täällä.

JOHANNA: Niin aivan. — (Antti tulee esille pihlajan takaa.) Kukas se onkaan tämä nuori herra?

TYYNE: Johanna ei tunne häntä todellakaan?

JOHANNA (tähystelee oudoksuen): E-en. Mitäpä minä. Lie pappilan kesävieraita. — (Ilahtuen.) Vai jos lie hyvinkin se rovastin uusi apulainen, jota minä en ole vielä nähnytkään?

TYYNE: Ei ole. — Johanna koettaa nyt muistella kuitenkin…

JOHANNA: En muista. Pitää antaa vanhalle anteeksi … jos lienen hyvinkin nähnyt jossakin. — Ei erota.

ANTTI (puoli-ääneen): Äiti!

JOHANNA: Jesus Kristus! — (Pudottaa postillansa hätääntyneenä, kyyristyy ylös ottamaan, pyyhkii sitä koneellisesti kädellään, ja hätääntyy vielä enemmän. Ojentaa vihdoin kätensä vavisten ja turvattomalla liikkeellä tulijalle.) Onko se Antti?

ANTTI: Äiti! Äiti. (Sulkee hänet syliinsä. Tyyne kääntyy pois liikutettuna. Vaitiolo.)

JOHANNA: Herra Jumala! Herra Jumala! Että minun vielä piti elää tämä päivä!

(Peittää kasvonsa esiliinallaan ja puhkeaa itkuun. Kääntyy takaisin tupaan menemään, Tyyne saattaa hänet sinne. Antti seuraa ovelle asti heitä.)

Esirippu

TOINEN NÄYTÖS.

Antti taustassa nojaa portin pieleen katsoen iltaruskoista maisemaa, joka näytöksen kestäessä himmenee vitkalleen. Tyyne tulee tuvasta ja hiipii hänen vierelleen.

ANTTI: Kuinka äiti voi?

TYYNE: Hän istuu vain lautsan päässä ja itkee. Etkö tahtoisi mennä häntä viihdyttämään?

ANTTI: Ilon kyyneleet eivät kaipaa lohduttamista. — (Tarttuu hänen käteensä.) Mutta me kaksi! Meillä kahdella olisi mielestäni niin sanomattoman paljon puhuttavaa.

TYYNE (vienosti): Pidätkö siis todellakin vielä vähän minusta?

ANTTI: Aina ja iankaikkisesti. — (Hymyillen.) Siinä suhteessa minä olen todellakin patavanhoillinen. Mutta kaikissa muissa suhteissa…

TYYNE: Hyi, nyt sinä varmaan jälleen ajattelit isääni! Etkä kauniisti, sen näin sinun silmistäsi.

ANTTI: Niistä näkyy vain rakkaus. — (Saattaa hänet pihlajan alle istumaan.) Mutta mielestäni sinä nyt voisit kertoa minulle, millaiseksi olet meidän, isäsi ja minun, tulevan kohtaamisemme tarkoittanut.

TYYNE (toimeliaasti): Kyllä. Kun sinä aamulla lähetit majatalosta minulle tiedon, että olit saapunut kotiin…

ANTTI: Niin, mitä silloin ajattelit?

TYYNE: Ajattelin: nyt täytyy minun toimia nopeasti ja neuvokkaasti.
Sillä kaikesta päättäen hän ei aio tulla pappilaan.

ANTTI: Oikein arvattu: en ennen kuin olisin tavannut sinut. Sillä täytyihän minun tietää, oliko minulla ylimalkaan mitään tekemistä siellä.

TYYNE (pyörittäen sormeaan): Etkö häpeä, Antti?! — Mutta siksi minä en virkkanut isälle mitään sinun tulostasi…

ANTTI: Hän ei siitä vieläkään tiedä mitään?

TYYNE: Ei. Kuitenkin täytyi teidän kahden tavata toisenne. — (Hyväillen hänen kättään.) Siksi ajattelin, että olisi parasta, jos tapaisitte täällä toisenne.

ANTTI: Siinä teit hienotunteisesti.

TYYNE: Näin minä ajattelin: täällä seisot sinä kotikamaralla, täällä voit sinä kohdata ketä hyvänsä pystypäin.

ANTTI: Niin. Sillä vaikka tämä torppa onkin pappilan maalla…

TYYNE: Jumalan kirkkaan taivaan alla täällä seisot.

ANTTI: Senkin ovat papit ja piispat meiltä tuhrineet! — Mutta olkoon menneeksi! Kiitän sinua, että näin heti johdatit yhteen meidät.

TYYNE: Eikö totta, täytyihän kaiken kuitenkin tulla selväksi teidän välillänne?

ANTTI: Juuri niin. Tuossa, kruunun maantiellä, voin ainakin vapaana miehenä kohdata hänet.

TYYNE: Miksi maantiellä?

ANTTI: Siksi, että se on kaikkien oma. Siksi, että seisomme siinä puolueettomalla alueella.

TYYNE: Antti!

ANTTI (jyrkästi): Me kaksi. Isäsi ja minä. Sotarovasti Pontus Marttila ja konerakentaja Antti Teräksinen.

TYYNE: Tuohan kuulostaa melkein taisteluunvaatimukselta. Et suinkaan aio heti rakentaa riitaa hänen kanssaan?

ANTTI: En. Minä en vaadi häneltä mitään muuta kuin sinua. — (Kiertää hänet käsivarrellaan.) Tänne ei siis tule ketään muita kuin isäsi?

TYYNE: Ei. Ei täällä ole enää moneen vuoteen ollut muita ketään.

ANTTI: Mutta pitäjän nuoriso? Missä se piileksii?

TYYNE (surumielisesti): Ei täällä ole enää mitään nuorisoa. Vanhat herraskartanot ovat autioituneet, uusien tulokasten kanssa ei isä viitsi seurustella.

ANTTI: Hän on ylpeä. Hän on ylimys viimeiseen hengenvetoonsa asti. —
Mutta kenen kanssa hän sitten seurustelee?

TYYNE: Ei juuri kenenkään. Hän on mieluummin yksin. Yksin kirjastossaan. Hän sanoo, että hän ei kuulu tähän aikakauteen.

ANTTI: Sanooko hän niin? Hyvä, että hän huomaa sen. Sillä kirkkoruhtinas hän on, jollaiset ovat mahdollisia ainoastaan niin kauan kuin on kirkon orjia olemassa.

TYYNE (hiljaisesti): En tiedä. Minusta hän on suurin ja ihanin mies, minkä olen nähnyt … tietysti lähinnä sinua, Antti.

ANTTI: Hyvä, että lisäsit sen. — (Vaitiolo.) Muistatko, kuinka te, pitäjän vallasväki, tulitte ennen joka juhannus tänne eväinenne?

TYYNE: Ja kuinka sinä menit piiloon etkä tahtonut tulla edes tervehtimään! Miksi et?

ANTTI: Siksi, että häpesin, sillä olin jo silloin rakastunut sinuun. —
Ja siksi, että minä jo silloin vihasin teitä…

TYYNE: Meitä? Minuakin?

ANTTI (lennokkaasti): En sinua, sillä sinä olit minulle ilmestys taivaan korkeudesta. — (Hillityllä äänellä.) Mutta noita muita, päiväperhoja…

TYYNE: Päiväperhoja?

ANTTI: Kaikkia, joilla oli paremmat vaatteet kuin minulla, lois-eläimiä, jotka söivät parempaa ruokaa kuin minä, vahinkohyönteisiä…

TYYNE: Lois-eläimiä? Vahinkohyönteisiä? — Kenestä puhut?

ANTTI (pidätetyllä raivolla): Puhun _herras_väestä. — Ja heidän lapsistaan! — (Hampaittensa välistä.) Niitä minä enin vihasinkin.

TYYNE: Mutta miksi?

ANTTI: Siksi, että heillä oli hienompi hipiä kuin minulla, ja keveämpi käytös, ja sirommat kasvonpiirteet. Siksi, että he olivat kuin kukkaset kedolla, jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää…

TYYNE: Mutta Antti!

ANTTI (kuten edellä): Minä sain tehdä työtä aamusta iltaan! Minä sain ansaita leipäni jo koulupoikana! — Mutta nuo prinssit isiensä ja äitiensä armosta…

TYYNE: Antti!

ANTTI: … nuo prinsessat kaikkivaltiaan rahan voimasta…

TYYNE: … olivathan he viattomia. Eiväthän he olleet itse määränneet vanhempiaan.

ANTTI (jyrkästi): En minäkään ollut itse määrännyt omia vanhempiani.

TYYNE: No niin?

ANTTI: Kuitenkin minä sain tuntea katkerasti olevani vain torpan poika.
(Vaitiolo.)

TYYNE: Ne ovat kohtalon salaisuuksia. Ne ovat luojan töitä. — Miksi syyttää niistä ihmisiä?

ANTTI (kiivaasti): Luoja ei ole luonut herroja ja talonpoikia! Luoja on luonut vain ihmisiä. Ja sitäpaitsi: jos vihaan heitä ja heidän lapsiaan, en tee muuta kuin mitä käskee heidän jumalansa.

TYYNE (hämmästyneenä): Mikä jumala?

ANTTI: Juutalaisten jumala, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen…

TYYNE: Jätä siis kosto hänelle!

ANTTI: Hän on sanonut myös: silmä silmästä ja hammas hampaasta. — Ja vielä hän on sanonut: millä mitalla te mittaatte, sillä pitää myös teille mitattaman!

TYYNE: Antti! Eihän sinusta vain ole tullut ateisti?

ANTTI: Miksi sitä kysyt?

TYYNE (huolestuneesti): Isä ei kärsi ateisteja. Vaikka hän näet onkin edistysmielinen mies, hän on kuitenkin pappi…

ANTTI: "Edistysmielinen pappi!" — (Päätään pudistaen.) Se kuuluu niin kummalliselta.

TYYNE: Kuinka niin?

ANTTI: Sama kuin sanoisit: kylmä tuli tai kuuma jää. — Ne kaksi ovat toistensa vastakohtia.

TYYNE (innokkaasti): Eipä suinkaan. Siitä näkyy, kuinka vähän sinä itse asiassa ymmärrät olojamme. — (Toimekkaasti.) Meillä on paljon edistysmielisiä pappeja täällä Suomessa…

ANTTI: Niitä on kautta maailman nykyaikaan. Mutta juuri he ovat meidän pahimmat vihollisemme.

TYYNE: Kenen viholliset?

ANTTI: Meidän. Sinun ja minun. Kaikkien todella vapaiden henkien, kaikkien todella perinjuuristen yhteiskunta-parantajien.

TYYNE (ihmetellen): Vanhoillinen pappi olisi siis parempi sinusta?

ANTTI: Hän on parempi, siksi että hän on pahempi. — Pahempi omalle asialleen, tarkoitan. Vanhoillinen pappi voi sitäpaitsi jossakin tapauksessa olla rehellinen mies…

TYYNE: Antti, minä pyydän!

ANTTI: Edistysmielinen pappi ei ikinä. Jos hän todella on edistysmielinen, hän ei voi olla pappi enää. Jos hän on pappi, hän ei voi olla edistysmielinen.

TYYNE (tuskallisesti): Antti! Sinä unohdat: myöskin minä olen edistysmielisen papin tytär. (Kääntää kasvonsa pois. Vaitiolo.)

ANTTI: Anteeksi: minä unohdin sen. — (Vaitiolo.) Sellainen minä olen.
Minä en osaa koskaan lopettaa kerran vauhtiin päästyäni.

TYYNE: Et.

ANTTI: Sellainen minä olin jo lapsena. Jos joskus yhdyin leikkiin muiden ikäisteni kanssa, innostuin aina liiaksi ja tein tuhotöitä.

TYYNE (hymyillen kyyneltensä halki): Sinä nyt olet sellainen.

ANTTI: Minun ei pitäisi koskaan innostua.

TYYNE: Päinvastoin, Antti!

ANTTI: Ei. — Muut ihmiset voivat innostua, näetkös, menemättä liian pitkälle. Minulla sitävastoin vaanii se vaara aina lähellä.

TYYNE: Kyllä. Olisi synti kieltää sitä.

ANTTI: Niin. — Ja silloin teen minä aina pahaa niille, joita rakastan enin, minä…

TYYNE (lämpimästi): … sinä, joka olet niin hellä ja hyvä … joka et tahtoisi tehdä pahaa kärpäsellekään! (Ojentaa molemmat kätensä hänelle.)

ANTTI: Eikö totta, Tyyne: minä nyt olen sellainen kuin olen.

TYYNE: Niin. Ei kannata olla vihainen sinulle.

ANTTI: Kyllä kannattaa. — Minä olen mahdoton ihminen.

TYYNE: Juuri siksi niin pidänkin sinusta. (Suutelee rajusti häntä.)

ANTTI: Tyyne!

TYYNE (veitikkamaisesti): Sano minulle yksi asia! — Mistä johtuu, että voit minua rakastaa, vaikka jo lapsena niin vihasit pitäjän muuta herrasväkeä?

ANTTI: Siitä, että himoitsin sinua…

TYYNE: Hyi!

ANTTI (matalalla äänellä): Siitä, että tahdoin sinut omakseni.
Parhaimman joukosta tahdoin, kauneimman kassapäistä!

(Suutelevat jälleen. Irtautuvat, katsovat säteilevin silmin toisiaan. — Sotarovasti Marttila on tullut edellisen aikana esiin oikealta taka-alalta, pysähtynyt, huomannut heidät, ja tarkkaa nyt heitä kiinteästi alta kulmiensa.)

(Hän on reipas, vankkaraajainen ukko, kasvot luisevat, ryhti jäykkä ja taipumaton. Päässä harmaa silinteri, samanvärinen hieno ja moitteeton pitkä takki yllään, tukeva, hopeanuppinen keppi kädessä ja sadevaippa käsivarrella. Hansikkaat. Liikkuu keveästi, miltei nuorekkaasti.)

TYYNE: Isä! (Peittää kasvonsa käsillään.)

ANTTI: Rovasti Marttila! (Ottaa vaistomaisesti lakin päästään ja tekee epäröivän liikkeen mennäkseen tulijaa tervehtimään. Rovasti ei ole sitä huomaavinaan. Antti painaa lakin jälleen lujasti päähänsä ja jää uhmaavaan asentoon. Tyyne ottaa kiinni hänen kädestään ja tahtoo vetää häntä kohti isäänsä.)

TYYNE (hiljaa): Isä: siunaa meitä!

ROVASTI: Kuka hän on? (Osoittaa Anttia keppinsä kärjellä.)

TYYNE (päättävästi): Saanko luvan esittää: sulhaseni, insinööri
Teräksinen…

ROVASTI: Ah, tekö se olette? — (Tervehtii kohteliaasti, mutta kättä antamatta.) Anteeksi, etten heti tuntenut teitä. — (Jäätävällä silmäyksellä tyttärelleen.) Mene!

TYYNE (rukoilevasti): Isä! (Poistuu isänsä katseen vaientamana vasemmalle taka-alalle. Rovasti tulee keskinäyttämölle.)

ROVASTI: Vai niin, te olette palannut siis? — (Hymyillen hurmaavalla kohteliaisuudella.) Anteeksi, että tyttäreni on niin vapaapuheinen…

ANTTI: Mielestäni ei siinä ole mitään anteeksi pyydettävää.

ROVASTI (myrkyllisellä silmäyksellä): Niinkö? Niinkö te arvelette, herra insinööri? — Epäilemättä ei siinä ole mitään pahaa, mutta se todistaa huonoa kasvatusta.

ANTTI: Minun ei tarvitse kysyä, kuka on hänet kasvattanut

ROVASTI: Ei. Ei todellakaan. — (Painokkaasti.) Mutta kenties minun käy pian tarpeelliseksi kysyä, missä te, herra insinööri, olette saanut kasvatuksenne.

ANTTI (uhmaten): En missään.

ROVASTI: Hyvin arvattavaa.

ANTTI: Minä en ole saanut kasvatusta ollenkaan. Minä olen itse itseni kasvattanut.

ROVASTI (hiukan kumartaen): Näkyy, että puhutte totta. — (Jälleen hovimiehen kohteliaisuudella.) Mutta emmekö istu? Matka ei tosin ole aivan pitkä tänne pappilasta, mutta minua väsyttää. (Istuu penkille tuvan seinämällä. Viittaa Anttia istumaan vierelleen.)

ANTTI: Voin seisoakin.

ROVASTI: Kuten tahdotte. — (Vaitiolo.) Milloin te olette palannut
Amerikasta?

ANTTI: Tänä aamuna.

ROVASTI: Ja aiotte nyt jäädä kotimaahan?

ANTTI: Saa nähdä. Se riippuu siitä, mitä kotimaa minulle tarjoaa.

ROVASTI (päätään nyykähyttäen): Niin. Te tarkoitatte tietysti, mitä työn-ansiota?

ANTTI: En.

ROVASTI: Millä te sitten aiotte elää täällä?

ANTTI (huolettomasti): Minkä milläkin! — (Katsoo merkitsevästi häneen.)
Olen pääasiallisesti aikonut ruveta elämään koroillani.

ROVASTI: Te olette rikas?

ANTTI: En ole puilla paljailla. Mutta olen vielä enemmän aikonut rikastua.

ROVASTI: Täällä? Täällä Suomessa?

ANTTI: Toistaiseksi täällä. Enkä pelkää väärin laskevani.

ROVASTI (päätään pudistaen): Mahdotonta. Olosuhteet ovat niin kovin pienet. — Täytyy olla pääomaa, paljon pääomaa sillä, joka aikoo täällä rikastua.

ANTTI: Minä tiedän kyllä, millä Suomessa rikastutaan.

ROVASTI: Millä siis?

ANTTI: Samalla, millä tekin, herra rovasti: laiskuudella.

ROVASTI: Mitäh? — (Kimpoaa ylös. Antti kohtaa leimuavin silmin hänen katseensa.) Anteeksi, minä en muistanut, tehän olettekin itse itsenne kasvattanut. (Hillitsee vaivoin itsensä.)

ANTTI: Pienestä pojasta saakka, herra rovasti. Mitä olen, olen omalla enkä muiden työllä.

ROVASTI (nyt jo aivan tyynenä): Te ette — kelpaa muiden työtä arvostelemaan. — Te teette työtä käsillänne…

ANTTI: Myöskin käsilläni. Työ missään muodossa ei ole minua vielä pelottanut.

ROVASTI: … kenties myös jonkun verran aivoillanne, mutta kaikissa tapauksissa koneellista, ulkopuolista työtä, joka jättää teidän sisimmän itsenne koskettamatta. Minä ja monet muut täällä Suomessa…

ANTTI (vääjäämättömästi): Mitä työtä te teette, 'herra rovasti?

ROVASTI: Siitä olisi minun naurettavaa ruveta teille tiliä tekemään.

ANTTI: Sitten tein pahasti, että keskeytin teidät. Sillä minusta tuntui kuin juuri olisitte aikonut ruveta sitä minulle selittämään. — (Vaitiolo.) Millä te elätte? Mitä työn-ansiota teillä on?

ROVASTI: Nuori mies! Te esittelette muutenkin kyllin selvästi itsenne, tarvitsematta enää turvautua karkeuksiin.

ANTTI (kuten edellä): En tiedä, ovatko ne karkeuksia. Mutta minusta tuntui kuin te itse äsken olisitte itsenne minulle samoilla kysymyksillä esitellyt.

ROVASTI: Minulla on oikeus kysyä teiltä paljon, mitä ei teidän minulta.

ANTTI: Tarkoitatte: oikeus olla karkeampi? — Kuka on antanut teille sen oikeuden? En minä.

ROVASTI (ivallisesti): Ette, sillä huomaan sen kaikissa tapauksissa jäävän teidän puolellenne. (Siirtyy vasemmalle etualalle.)

ANTTI: Hyvä, että huomaatte sen. Teidän on siis turha koettaa niillä aseilla minua kukistaa. (Jää paikalleen oikealle keskinäyttämölle. Vaitiolo.)

ROVASTI: Mihin te tahdotte päästä tuolla puheellanne?

ANTTI: Tahdoin ainoastaan osoittaa teille, että metsä vastaa niinkuin siihen huudetaan. Te ette ole siihen tottunut, herra rovasti?

ROVASTI (ylpeästi): En.

ANTTI: Siispä saatte luvan tottua siihen. Oppia ikänsä kaiken, sanoo vanha suomalainen sananlasku.

ROVASTI: Nuori mies! Minä olen liian vanha mitään teiltä oppimaan.

ANTTI: Sen pahempi teille. Sillä minä opin joka silmänräpäys teidän seurastanne.

ROVASTI (Pilkallisesti): Todellakin? Se ilahduttaa minua, yhtä paljon kuin se minua ihmetyttää, sillä en pitänyt teitä niin kehityskelpoisena. — No, ja mitä te opitte minulta?

ANTTI: Suomalaista hävyttömyyttä. Taikka oikeammin: suomalaisen _ylä_luokan hävyttömyyttä.

ROVASTI: Se tuskin voi kilpailla amerikalaisen kanssa. Varsinkin jos amerikalaisuus, kuten tässä tapauksessa, yhtyy suomalaisen _ala_luokan hävyttömyyteen.

ANTTI: Tarkoitatte amerikalaista tasa-arvoisuutta? — Se vallitsee siellä. Siksi ei kukaan ole siellä hävytön toista kohtaan, sillä hän tietää hänelle samalla mitalla maksettavan.

ROVASTI: Te katsotte olevanne tasa-arvoinen minun kanssani?

ANTTI (päänsä kohottaen): En.

ROVASTI: Se ilahduttaa minua…

ANTTI: Ymmärsitte väärin sanani. Katson olevani niin paljon ylempi teitä. (Vaitiolo. Rovasti katsoo häneen, ottaa esille sikarin kotelostaan ja sytyttää sen huolellisesti.)

ROVASTI: Suvaitsetteko?

ANTTI: Kiitos, minä en polta.

(Vaitiolo. Rovasti polttelee, nojaten mukavassa asennossa puutarha-pöytää vasten. Antti seisoo entisellä paikallaan oikealla keskinäyttämöllä. — Tyyne tulee vasemmalta taka-alalta).

TYYNE (hiljaa): Isä!

ROVASTI: Niin, ehkä tahdot olla hyvä ja lähettää tänne iltalasini. — (Tyyni menee tupaan. Vaitiolo.) No niin, herra insinööri, suvainnette siis, että kaikessa alammaisuudessa puhuttelen teitä. — Te kositte tytärtäni?

ANTTI: En suinkaan. Minä ainoastaan rakastan häntä.

ROVASTI (sarkastisesti): Jahhah, te ainoastaan rakastatte häntä? — Te katsotte luonnollisesti, että tuo asia ei kuulu minulle ollenkaan?

ANTTI: Niin, en ymmärrä, mitä se teitä liikuttaisi. Sillä ettehän te aio hänen kanssaan naimisiin.

ROVASTI: Todellakin? Se ei liikuta minua ollenkaan? — Minulla ei siis ole mitään oikeutta ottaa selvää, millaisen vävyn olen saapa sukuuni?

ANTTI: Epäilemättä on teillä sama oikeus kuin minulla ottaa selvää, millaisen apen olen itse saapa. — Myönnättekö sen minulle?

ROVASTI (keveästi kumartaen): Mielestäni teidän jo pitäisi olla selvillä siitä.

ANTTI: Samoin kuin teidän tulevasta vävystänne.

ROVASTI: Joksi te ette ikinä tule.

ANTTI (tyynesti): Se asia ei riipu teistä, vaan hänestä: Hän päättäköön!

ROVASTI: Hän päättää, mitä minä päätän.

ANTTI: Te olette aivan liian viisas sitä uskoaksenne. Mutta tyydyn kaikissa tapauksissa hänen tuomioonsa.

ROVASTI: Olette siis niin varma hänestä?

ANTTI: Tahdon ainoastaan varman vastauksen.

(Rovasti nyykäyttää päätään miettiväisesti. — Tyyne tulee tuvasta kantaen konjakkitarjotinta, jolle on kaksi lasia asetettu. Kattaa pöydän, vilkaisee arasti isäänsä ja Anttiin. Aikoo palata jälleen tupaan.)

ROVASTI: Sinä voit jäädä. — (Tyyne jää epävarmana hänen sivulleen seisomaan. Rovasti istuu, pudottaa pari sokeripalaa lasiinsa ja luo sitten kysyvän silmäyksen Anttiin päin.) Pyydän, herra insinööri.

ANTTI: Kiitos, minä en maista.

ROVASTI: Kuten suvaitsette. (Hämmentelee tyytyväisenä lasiaan, jonka
Tyyne on kuumalla vedellä täyttänyt.) Mutta teetä te ainakin juotte?

ANTTI: Kiitos, kyllä.

ROVASTI: Teille molemmille teetä siis. — (Hänen jälkeensä.) Myöskin talonväen voit pyytää tänne. (Tyyne menee tupaan. — Rovasti kaataa konjakkia lasiinsa, maistelee, ja kaataa uudelleen. Vilkaisee välillä Anttiin.) Te ette tahdo istua vieläkään?

ANNI: Seison mieluummin, jos suvaitsette.

ROVASTI: Teillä on hyvät jalat, herra insinööri. — (Ottaa sanomalehden taskustaan. Vaitiolo. — Johanna ja Tyyne tulevat tuvasta, edellinen kantaen teetarjotinta, jälkimmäinen leipäkoria.) Hyvää iltaa, Johanna. No, teillä on ollut ilon päivä tänään, kun olette saanut poikanne kotiin?

JOHANNA: On, arvon rovasti, on. Enkä tahdo sitä uskoa todeksi vieläkään. Kun toista niinkuin kuollutta suree…

ROVASTI: Tulee mies meren takainen. — Istukaa, olkaa hyvä. — (Tyyne ja
Johanna istuvat.) Entä Elias? Missä hän on?

JOHANNA: Kyllä hän on, synti sanoa arvon rovasti, pajassa. Mutta minä kyllä menen ja käsken hänet… (Aikoo mennä.)

ROVASTI: Antaa hänen olla. Tottapahan tulee jos on tullakseen. — (Tyyne ja Johanna ottavat teetä. Antti lähestyy, ottaa teelasinsa, mutta juo sitä seisoallaan, jonkun matkan päässä muista.) Eikö totta, herra insinööri? Siinä on jotakin kaunista tuossa hänen ikuisessa takomisessaan?

ANTTI: Minusta siinä on jotakin surullista.

ROVASTI: Niinkö teidän mielestänne? Mutta sittenkin! Siinä on jotakin niin suomalaista tuossa härkämäisessä itsepäisyydessä…

ANTTI: Kyllä, mutta juuri siksi se on niin surullista. Sama itsepäisyys, käytettynä johonkin hedelmälliseen ja järjelliseen tarkoitukseen, voisi todellakin luoda uudesta Suomen. Mutta tässä muodossaan… Minä en ihaile sitä.

ROVASTI (peitetyllä ivalla): Te ette ihaile mitään järjetöntä? — Mielestäni, jos meillä olisi kauttaaltaan tuollainen vanha Suomi, me emme tarvitsisi minkään uuden synnyttämistä.

ANTTI: Te tarkoitatte: jos kansan tarmo ja työkyky kauttaaltaan olisi käytetty yhtä järjettömien päämäärien saavuttamiseksi?

ROVASTI: Yhtä ikuisien. — Sillä eihän ihminen elä ainoastaan leivästä, herra insinööri. Ja juuri tuo Suomen kansan mietiskelevä piirre, tuo sen taipumus ijäisyyden asioita ajattelemaan, todistaa mielestäni siinä eräänlaista synnynnäistä ihanteellisuutta…

ANTTI: Minä sanoisin: kehittymättömyyttä. — Te sanotte, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Mahdollista kyllä, mutta ilman leipää se ei elä ainakaan.

ROVASTI (kuten edellä): Te tarkoitatte: Suomen kansa on liian köyhä kustantaakseen itselleen mitään korkeampia henkisiä tarkoitusperiä?

ANTTI: Nekin nousevat vain aineellisten elinehtojen perustalta. Kun kansa on saavuttanut erään määrätyn hyvinvointi-asteen, se rupeaa kaipaamaan tiedettä, taidetta y.m. sivistävää ajanvietettä.

ROVASTI: Tiede ja taide ovat mielestänne vain ajanvietettä?

ANTTI: Epäilemättä ovat. Sillä ihmisen ensimmäinen vietti on elää.
Ilman tiedettä ja taidetta hän voi olla…

ROVASTI: Kuin eläin!

ANTTI: Eläimellinenkin elämä on parempi kuin ei mikään elämä. — Ihanteet tulevat sitten kyllä itsestään. Jos kaikki tuo työnmäärä, minkä isäpoloinen on turhaan kuluttanut pajassaan, olisi käytetty esim. noiden peltosarkojen ojitukseen…

ROVASTI: … niin ne kasvaisivat paremmin epäilemättä. Mutta mitä te luulette että sillä olisi voitettu? Luuletteko, että teidän isänne sielun-elämä olisi siitä paljon kaunistunut?

ANTTI: Minä luulen niin, sillä silloin ei hänen eikä äidin olisi tarvinnut elää teidän armopaloistanne.

TYYNE (nuhtelevasti): Antti! Onhan isä hyvässä tarkoituksessa…

ANTTI: Minä tiedän ja kiitän häntä siitä. — (Laskee teelasinsa pöydälle.) Kuitenkin loukkaa minua ajatus, että minun isääni on täällä elätetty pappilan puolesta kuin jotakin rotuporsasta…

TYYNE: Antti! Minä oikein suutun sinulle.

ANTTI: Juuri niin, karjakartanon harvinaisuutta, jolla tahdotaan ansaita diploomeja maanviljelysnäyttelyissä. — Minä tiedän kyllä, miksi se on tapahtunut. Kuuluu niin komealta sanoa vierailleen: "Meillä on täällä eräs ukko, joka tekee ikiliikkujaa. Suvaitsetteko, että pistäydymme päivällisen päälle häntä katsomaan?"

JOHANNA (hiljaa): Antti! Antti!

ROVASTI: Onko herra insinööri nyt lopettanut?

ANTTI: Kyllä, tästä asiasta. Pyydän ainoastaan lisätä, että nyttemmin minä vastaan vanhempieni toimeentulosta.

ROVASTI: Aivan kuten haluatte. — Te kuulette, Johanna. Teidän poikanne on rikas, teillä on syytä olla ylpeä hänestä.

JOHANNA (surumielisesti): Voi olla. Kun ei rovasti vain pahaksi panisi…

ROVASTI: Mitä Johanna tarkoittaa?

JOHANNA: Ajattelin vain … enkä minä sitä osaa selittää. — Vaan mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi ja kuitenkin saisi vahingon sielulleen.

ROVASTI: Amen. — Ja mitäs te siihen sanotte, herra insinööri?

ANTTI: Siihen minä vastaan mieluimmin äidin poissaollessa. — Nyt sanon ainoastaan: Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä niin kauan kuin heitä on olemassa (osoittaa äitiään), on teillä aina maan päällä taivaan valtakunta! (Osoittaa rovastia. Hämmästys.)

ROVASTI (kimpoaa kohoksi): Nuori mies! Ellette minua kunnioitakaan, kunnioittakaa ainakin isäänne ja äitiänne…

ANTTI: "Kunnioita poikaasi ja tytärtäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä." — Niin sen käskyn kuulua pitäisi.. Ja niin se on kaikuva vielä kautta maailman, niin totta kuin minun valtakuntani kerran maan päällä lähestyy.

ROVASTI: Mikä valtakunta se on?

ANTTI: Se on työn, totuuden ja oikeuden valtakunta: ihmisten valtakunta, herra rovasti. Mutta sitä ette ole näkevä te eivätkä teidän kaltaisenne.

(Kaikki ovat nousseet. Johanna ja Tyyne katsovat Anttiin kauhistuneena. — Elias tulee oikealta luhdinsolasta ja aikoo yli näyttämön tupaan.)

ROVASTI (Eliasta osoittaen): Sanokaa se siis hänelle, jonka näette tulevan tuolta mustana ja nokisena tästä kauniista juhannusjuhlasta huolimatta. Hän palvelee Jumalaa omalla tavallaan. Sanokaa hänelle, että hänen poikansa on viisaampi kuin hän itse, väittäessään, ettei ijäisyyden ajatus, vaan kaikkivaltias raha tekee ihmisen onnelliseksi!

ANTTI: Olen sen vielä sanova hänelle, vaikka en usko, että hän minua ymmärtää. — Isä! Älähän mene! — Rovasti tahtoo puhutella sinua.

ROVASTI: Poikasi tahtoo puhutella sinua. — Sinä näet: hän on palannut
Amerikasta, hän, joka on täyttävä sinun suurtekosi, ikiliikkujan.

ELIAS (hymyyn hyrähtäen): Ikiliikkujan? — (On pysähtynyt porrasten eteen ja vilkuu sieltä uteliailla silmillä ryhmään etualalla.) Se on jo valmis…

ANTTI: Valmis?

ELIAS: … valmis minun kohdaltani.

ANTTI: Niinkö? — (Menee hänen luokseen.) Hyvää iltaa, isä. Etkö ole enemmän hämmästynyt kotiintulostani?

ELIAS: Häh? Hämmästynyt? — (Hymyillen salaperäisesti.) Tiesinhän, että tulisit. — (Osoittaen oikealle.) Minulla onkin siellä sinulle nyt jotakin näytettävää.

ROVASTI: Emmekö me muut saa nähdä sitä?

ELIAS: Sitten, sitten myöhemmin. — Nyt minun täytyy ensin mennä saunaan … kylpemään … peseytymään pajanoesta. (Kompuroi sisälle.)

JOHANNA (joka jo pitemmän aikaa on näyttänyt levottomalta Eliaksen esiintymisen johdosta): Odota, että annan ensin edes puhtaan paidan kainaloosi, ettei tarvitse tässä hävetä sinun tähtesi koko maailman silmien edessä. — (Kääntyen rovastin ja Tyynen puoleen.) Ei pidä herrasväen luulla, että syy on minussa, mutta kun sitä kelvotonta ei tahdo saada milloinkaan puhdasta päälleen panemaan…

ROVASTI: Ei tarvitse olla Johannan huolissaan. — (Johanna menee tupaan.)
Ja nyt me kolme! Meillä lienee jotakin toisillemme sanottavaa.

TYYNE (hiljaa): Niin, isä.

ANTTI: Minä puolestani luulen jo teille sanoneeni oman sanottavani.

ROVASTI (rypistäen silmäkulmiaan): Kyllä. Tunnen jo tarpeeksi teidät, etten voi onnitella tytärtäni valinnastaan, jos hän todellakin on valinnut teidät.

TYYNE: Kyllä, isä. Eikä hän aina ole tuollainen mörökölli.

ROVASTI (kuivakiskoisesti): Epäilemättä ei … sinun mielestäsi. — (Antille.) Olen liian viisas todellakin ruvetakseni vastustamaan kahden täyskasvuisen ihmisen rakkautta, jos he kerran tahtovat yhteen…

TYYNE: Isä! Sinä suostut siis?

ROVASTI: … sillä ehdolla, ettei minun ole enempi tarvis nähdä häntä.
— Minä panen teidät jo huomenna kuulutuksiin.

ANTTI: Kuinka?

ROVASTI: Kuten sanoin, ja vihin teidät kolmen viikon perästä. Saatte sitten mennä niin pitkälle kuin tietä piisaa. — Oletteko nyt tyytyväiset?

TYYNE: Tietysti, isä, tietysti…

ANTTI (jäykästi): En.

ROVASTI: Mitä insinööri tarkoittaa?

ANTTI: Häät? Kuulutukset? — En minä ole mitään sellaista tarkoittanut.

ROVASTI: Ettekö? — Mielestäni te kuitenkin kositte tytärtäni.

ANTTI: Minä en ole milloinkaan aikonut mennä hänen kanssaan kirkolliseen avioliittoon.

TYYNE (hämmästyneenä): Mutta mihin siis?

ROVASTI: Tietysti sivili…!

ANTTI: Juuri niin: sivili-avioliittoon, joka on ainoa kahden itsenäisen, vapaasti ajattelevan ihmisen arvoinen avioliitto.

TYYNE: Sitä ei ole sallittu Suomen lain mukaan.

ANTTI (taipumattomasti): Amerikassa se ainakin on sallittu!

ROVASTI: Mutta ei minun suostumuksellani.

ANTTI: Ja kirkolliseen avioliittoon minä en ikinä mene.

TYYNE: Antti! — (Hyväilevästi.) Mutta onhan se pelkkä muodollisuus…

ANTTI: Minun kannaltani se ei ole muodollisuus. Minun kannaltani se sotii vasten minun pyhintä, vasten minun syvintä vakaumustani…

ROVASTI: Ja minun mielestäni sivili-avioliitto ei ole mikään avioliitto. — Siis lyhyesti: te saatte tyttäreni, mutta ehdolla, että kaikki tapahtuu ilman julkista häväistystä. Suostutteko?

ANTTI: Se, mikä on teistä kunnia, on minusta häpeä, mikä teistä siveellistä, minusta suurinta epäsiveellisyyttä. Näin joka asiassa. — (Kiivaasti.) Ei, minä en suostu!

TYYNE: Mutta Antti! Älä nyt ole niin hirveän itsepäinen…

ANTTI (päänsä kohottaen): Et suinkaan voi vaatia, että alkaisin meidän aviollisen yhdyselämämme toimimalla vasten vakaumustani?

TYYNE: En, enhän minä sitä vaadi! (Purskahtaa itkuun.)

ROVASTI: Asia ei näytä olevan sovittu teidän kahden välillä. — Hyvä, annan teille aikaa siihen.

TYYNE: Isä! Älä jätä minua!

ROVASTI (irroittaen itsensä lempeästi hänestä): Minun täytyy nyt saada olla tuokio itsekseni. — (Anttia osoittaen.) Hän tuolla on koetellut liiaksi hermojani. (Menee taustaan. Johanna on edellisen aikana tullut tuvan portaille.)

JOHANNA: Ei suinkaan rovasti vielä lähde? — Minä olisin tuonut lisää lämmintä vettä.

ROVASTI: Kiitos, ei tarvita. Käväisen vain vähän täällä koivikossa.
Lystiniemellä. Vanhoja paikkoja katsomassa.

JOHANNA: Niinpä vainenkin, Lystiniemellä. Kyllä siellä on kaikki paikat paikoillaan … ei ole vastaksia tehty … on varjeltu kuin silmäteräänsä. Kuka heittiö vain lie kiskonut tuohta parin koivun kylestä!

ANTTI (huolimattomasti): Hän varmaan tarvitsi sitä.

ROVASTI: Tietysti: eihän saa olla hyödyttömiä puita olemassa teidän mielestänne.

ANTTI: Eikä ihmisiä.

ROVASTI: Eikä lystiniemiä. Eikä juhannuskokkoja. Eikä ylimalkaan mitään, joka tekee elämän kauniiksi ja elämisen arvoiseksi. — (Hymyillen ivallisesti.) Te olette suuremmoinen, herra insinööri. Mahtaisitte tehdä maailman hyvin hupaiseksi, jos saisitte sen mielenne mukaan järjestää.

ANTTI: Kuinka hupainen siitä tulisi, sitä en tiedä. Mutta ainakin siitä tulisi oikeudenmukaisempi.

(Rovasti menee olkapäitään nykäyttäen taka-alalta vasemmalle. Tyyne nyyhkii tuvan seinämällä. Johanna tulee etu-alalle, vilkaisee ohikulkiessaan arasti häneen, sitten Anttiin, joka jäykkänä ja synkkäsilmäisenä pysyttelee oikealla keskinäyttämöllä.)

JOHANNA (hiljaa päätään pudistaen): Lapset, lapset…

TYYNE: Johanna! — (Juoksee äkkiä häntä syleilemään.) Minä olen niin onneton, niin onneton! (Irtautuu yhtä äkkiä hänestä ja poistuu taka-alalta vasemmalle.)

ANTTI: Tyyne!

(Aikoo hänen jälkeensä, pysähtyy ja jää surumielisenä maantielle tuijottamaan. Johanna korjailee teepöytää, pyyhkäisten välillä kyyneleen silmäkulmastaan.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Antti, oikealla, istuu aitan portailla, Pää käsiinsä vaipuneena. Johanna puuhailee edelleen pöydän ääressä, vilkaisten välillä salavihkaa häneen. — Menee vihdoin hänen luokseen ja koskettaa häntä hiljaa kädellään.

JOHANNA: Poikani! Mikä vaivaa sinua?

ANTTI: Elämän murhe, äiti. — (Kasvonsa paljastaen.) Äiti! Istuhan vierelleni! Enhän ole sinua vielä nähnyt edes. — (Vetää hänet vierelleen, istuen itse alemmalle portaalle ja pitäen hänen kättään kädessään.) Minun äitini! Siunaa minua!

JOHANNA: Jumala sinun kaikki edesottamisesi siunatkoon. (Vaitiolo.)

ANTTI: Äiti! Sinulla on nyt vain yksi poika enää.

JOHANNA: Niin. Heikki on kuollut. — (Kuivaten silmiään.) Että minun piti vielä elää tämä päivä!

ANTTI (värähtävällä äänellä): Kuinka … kuoli hän?

JOHANNA: Kyllä hän kuoli uskossa Herraansa Vapahtajaansa. (Ristii kirkkain silmin kätensä.)

ANTTI: Heikki? (Säpsähtää, katsoo tiukasti ja tutkivasti äitiinsä. Johanna juttelee edelleen suu autuaassa hymyssä, hiljaa ruumistaan huojutellen.)

JOHANNA: Niin. Niin sanoi rovastikin, joka — Jumala häntä siitä hyvästi siunatkoon — itse vaivautui tänne hänelle viimeistä lohdutusta antamaan, ettei hän koko pappeutensa aikana ollut usein nähnyt niin autuasta hengenlähtöä. — Näet painui kuin lapsi äitinsä syliin.

ANTTI: Heikki? — (Koettaen pysytellä tyynenä.) Minä en oikeastaan tarkoittanut sitä. Tahdoin kysyä vain, mihin tautiin kuoli hän. — Tarkoitan: mitä lääkäri Heikin taudista sanoi?

JOHANNA: Eihän sille mitä lääkäriä ehditty hommaamaan… Eikä se vainaja sitä itsekään tainnut muistaa.

ANTTI (katsoo tiukasti häneen): Mutta papin te muistitte ja ehditte hommata?

JOHANNA: Niin, Luojan kiitos. Saatoin itse sunnuntai-iltana sanan pappilaan. Ja kun se rovasti niin hyväksi rupesi…

ANTTI (katkerasti): On harjoitettu hyväntekeväisyyttä. — (Ponnahtaen ylös.) Eikä maailma kuitenkaan tarvitse sitä, vaan oikeutta, yksinomaan oikeutta! — Eikö niin, äiti? — Silloin ei heillä olisi tarvis harjoittaa enää hyväntekeväisyyttä eikä meillä sitä vastaan ottaa.

JOHANNA: Enhän minä ymmärrä niitä suuren maailman asioita. Sanon vain, että huonosti taitaisi käydä meille kaikille, jos meille oikeuden mukaan tapahtuisi.

ANTTI: Minkä mukaan meille siis tulisi tapahtua?

JOHANNA: Rakkauden. Sen minä ymmärrän.

ANTTI (kiivaasti): Rakkauden! Senkö luulet maailmassa vallitsevan?

JOHANNA: Jumala on rakkaus. Enhän minä muuta tiedä. Ja kaikki me kaipaamme hänen laupeuttaan.

ANTTI: En minä.

JOHANNA: Poikani, poikani…

ANTTI (ylenkatseellisesti): Heikki voi kaivata sitä, jos hän joskus astuu Herransa jumalansa eteen.

JOHANNA: Älä vainajia syytä…

ANTTI (katkerasti): En. Ja hänhän kuoli autuaalla kuolemalla! — Sehän täällä on pääasia. — (Mittailee kiivain askelin pihamaata.) Saatana, kun minua kaikki täällä harmittaa…!

JOHANNA: Poikani! Älä kiroa!

ANTTI: Tuokin portinpylväs: miksi se on kallellaan?

JOHANNA (nöyrästi): Eihän ne ole kaikki paikat köyhän kotona niinkuin rikkaiden kartanossa.

ANTTI: Minä en tarkoita rikkautta, äiti, vaan tavallista hyvää järjestyksen pitoa. — Kovin näyttää ränsistyneeltä tuonne maantielle myös tuo läävärakennus. Voisi sen katon paikata edes.

JOHANNA: Saattaisi voida.

ANTTI: … jos olisi tekijää. — Vanha se on jo isäkin ja väsynyt, mutta kyllä hän aina senverran jaksaisi, ellei hän kuluttaisi voimiaan tuohon tuiki naurettavaan ja hyödyttömään…

JOHANNA (kärsivällä katseella): Naurettavaan? Hyödyttömään?

ANTTI: Juuri niin, äiti. Sillä sehän on mahdoton, eihän ihmeitä tapahdu. — (Tyyne tulee hitaasti vasemmalta taka-alalta.) Tule nyt sinäkin ja todista äidille, että on mahdotonta keksiä ikiliikkujaa!

TYYNE: Siitäkö te puhutte täällä?

ANTTI: Siitä. Onhan se samaa kuin jos joku koettaisi ratkaista itse elämän ja kuoleman arvoitusta.

TYYNE: Isä sanoo, että kunkin ihmisen on se ratkaistava omalla tavallaan.

JOHANNA: Ja eiköhän se arvoitus kerran astu kunkin ihmisen eteen? Ja eiköhän se liekin se ainoa kallis asia, joka häneltä vaatimalla vaatii selitystä?

ANTTI: Te olette mahdottomia. Huomaan joutuneen kahden tulen väliin. — (Käy Tyyneä kohti.) Mutta ethän sinä toki voi väittää, että isäni ikiliikkujallaan …

TYYNE (hiljaisesti): Ehkä se on juuri hänen tapansa ratkaista tuo kysymys.

ANTTI: Sitä tietä se ei ainakaan ole hänelle ikinä selviävä.

TYYNE: Mutta sinä tiedät, että isäsi on perinyt isältään tuon tarpeen tutkistella ijäisyyden ongelmia, ja tämä jälleen isältään…

ANTTI: Minun poikani ei ole ainakaan sitä minulta perivä.

TYYNE: Oletko niin aivan varma siitä, Antti?

ANTTI (lujasti): Olen. Omasta puolestani tunnen vain tarpeen ilmoittaa isälleni sen.

TYYNE: Älä tee sitä, Antti! Tuo työ on isällesi suoranainen elämän-ehto. Hän on ikänsä uskonut sen mahdollisuuteen…

ANTTI: Siispä särjen minä hänen uskonsa! — Sekin on jätteitä vain pappien hullutuksista, joilla he ovat tämän kansan terveen järjen sekoittaneet.

TYYNE (vakavasti): Älä tee sitä, Antti! — Sinä et ehkä tiedä, kuinka sairas isäsi on. Jos se usko häneltä järkähtäisi, luulen, että samalla katkeisi hänen elonsa lanka.

ANTTI: Mikä ei kestä, se katketkoon! — (Miltei rukoilevasti.) Tyyne: tiedäthän, etten minä voi uskoa siihen. (Keskustelevat portin luona hillityllä äänellä, vilkaisten aina välillä Johannaan, joka istuu murhemielisenä aitan portailla, pää käden varassa eteensä tuijottaen.)

TYYNE: Silti ei sinulla ole oikeutta mennä toisen uskoa särkemään.

ANTTI: Eikö missään tapauksessa? — Kun minä tiedän, että se on väärä, kun minä tiedän, että se on sulaa hassutusta! Eikö minulla siinäkään tapauksessa ole oikeutta koettaa saada ihmistä järkiinsä, jos minä näen, että hän on hullu tai hulluksi tulemassa?

TYYNE (surumielisesti): Ei ainakaan tässä tapauksessa. — Anna kunkin tulla onnelliseksi tai mennä perikatoon omalla tavallaan. Sillä ethän voi olla varma siitä, että juuri sinä aina tiedät, mikä on parasta heille.

ANTTI: Ainoastaan se, mikä on totta, voi olla hyvää, ainoastaan se, mikä on järjellistä, voi olla onni ihmiselle. Ja ainakin tässä tapauksessa minä tiedän varmasti, mikä on totuus.

TYYNE (väsyneesti): Niinpä pidä se itsellesi, niin kauan kuin ei kukaan pakottamalla pakota sinua sitä mainitsemaan!

ANTTI: Senkö neuvon annat minulle? — (Katkerasti.) Sinä, Tyyne?

TYYNE: Sen. Luulen, että täällä on monta, jotka eivät kestäisi sinun totuuttasi.

ANTTI (itsensä unohtaen): Totuus ylinnä kaiken, kaikesta huolimatta! —
Jokainen, joka ei kestä totuutta, murtukoon! Hän on mätä, madonsyömä.
Elämän, itse suuren, armaan elämän, terveys on minulle kalliimpi kuin
heikkojen ja vaivaisten perikato!

JOHANNA (nousee horjuen): Ja mitä … mitä sanot sinä sitten … minun terveydestäni? (Antti rientää hänen luokseen.)

ANTTI: Anna anteeksi, äiti! Minä en tarkoittanut sinua.

JOHANNA: Mitäpä siinä on anteeksi antamista! — (Painaa sydäntään.) Sinun äänesi kajahti vain niin jyrkältä ja armottomalta.

ANTTI: Totuus on jyrkkä ja armoton, äiti.

JOHANNA (huokaisten): Siispä se ei ole meille heikoille ja vaivaisille.

ANTTI: Äiti! — (Johanna menee vasemmalle etualalle, korjaa teetarjottimen ja aikoo tupaan.) Äiti! Ethän sinäkään tahdo valheen varassa elää?

JOHANNA (pysähtyen): Minulla on oma totuuteni. Ehkä se on heikko ja vaivainen kuin minä itse lienen sinun rinnallasi… (Poistuu tupaan, tuskin voiden hillitä itkuaan enää.)

ANTTI: Äiti! Äiti! (Kääntyy Tyynen puoleen.) Miksi puhuu hän minulle noin?

TYYNE: Lienet loukannut häntä.

ANTTI: Ja nyt olet sinäkin minulle loukkautunut? — (Miltei epätoivoisesti.) No niin, minä koetan olla sanomatta totuutta kaikille ja joka paikassa.

TYYNE (ojentaa kätensä hänelle): Tiesinhän että tulisit hyväksi jälleen.

ANTTI: On niin helppo olla hyvä, kun lakkaa olemasta tosi.

TYYNE: On kaunistakin totuutta. Kuka käskee sinua aina rumaa julistamaan? (Vetää hymyillen hänet pihlajan alle istumaan.)

ANTTI (synkästi): Minä puolestani olen aina kuullut vain kauniista valheesta puhuttavan. — (Vaitiolo.) Äiti minua kuitenkin vielä ihmetyttää. Eikö hänellä siis ole mitään iloa minusta?

TYYNE: Kuinka niin voit kysyä? Etkö nähnyt, miten suuresti hän iloitsi kotiintulostasi?

ANTTI: Kuitenkin tuntuu minusta kuin hän iloitsisi melkein enemmän Heikki-veljeni autuaasta hengenlähdöstä. — (Vaitiolo.) Enhän minäkään mikään mallikelpoinen poika ole ollut. Mutta olenhan minä sentään lähettänyt hänelle silloin tällöin hiukan rahaa ja lupaanhan minä pitää huolta hänen toimeentulostaan.

TYYNE: Äidin sydän ei katso sellaiseen. — Hänen toimeentulonsa olisi ollut taattu ilman sinua…

ANTTI: Kuka sen olisi taannut?

TYYNE: Isä ja minä. — Lähettämäsi rahat taas ovat menneet ukko Eliaksen ikiliikkujaostoksiin.

ANTTI (katkerasti): Sen arvasinkin. — Mihin katsoo äidin sydän siis? Mitä te naiset vaaditte mieheltä ollaksenne häneen tyytyväiset ja kietoaksenne hänen myrskyisän mielensä kirkkaalla, kummallisella lempeydellänne?

TYYNE: Rakkautta. Että hän meitä rakastaa.

ANTTI: Mutta täytyykö sitten välttämättä olla heittiö, hullu, tyhjäntoimittaja, ansaitakseen teidän rakkauttanne? — Miksi ei kunnon mies sitä ansaitse? Ettekö voi voimakasta, järkevää, tietään moitteettomasti ja täsmällisesti taivaltavaa miestä rakastaa?

TYYNE: Kyllä, joskus. Mutta me tahdomme olla tarpeellisia. Ja sellainen mies tarvitsee niin harvoin meitä.

ANTTI: Mutta jos hän tarvitsee? — (Miltei huvitettuna.) Otaksutaan, että hän kompastuu?

TYYNE: Silloin me riennämme ilolla häntä auttamaan.

ANTTI: Ilolla? — Siinäpä se! Täytyy ensin tulla heikoksi, syntiseksi tai saamattomaksi, jos mieli oikein ansaita rakkauttanne.

TYYNE: Suuri rakkaus antaa anteeksi kaikki. Mutta sitä et sinä vielä ymmärrä, Antti. (Antti nousee hitaasti, tulee keskinäyttämölle ja katsoo häneen.)

ANTTI: Nyt näen sinussakin kirkon hapatusta.

TYYNE (vaivautuneesti): Sinä nyt näet kohta joka paikassa sitä.

ANTTI: Tyyne! — (Tarttuu päähänsä kauhistuneena.) Kuka olet? On kuin vasta näkisin ensi kerran sinut.

TYYNE: Olen sellainen kuin olen. Lienet vain itsesi minussa ennen nähnyt.

ANTTI (hitaasti): Vanhan maailman tytär olet. — (Äkkiä kiihkeästi.) Ei, ei! Minä en tahdo nähdä mitään. Minä en tahdo kuulla mitään. Minä tahdon sinua vain ijät kaiket ihailla ja rakastaa. (Syöksyy maahan hänen jalkainsa juureen ja painaa päänsä hänen syliinsä. Pitkä vaitiolo. Tyyne katsoo häneen hellästi ja surumielisesti.)

TYYNE: Antti parka! Elämä ei tule koskaan olemaan helppo sinulle.

ANTTI (päänsä kohottaen): Miksi ei? — Sano minulle se! Olenko minä vaihdokas vai syntynyt onnettomana?

TYYNE: Olet syntynyt liian ihanteellisena. Asetat liian korkeita vaatimuksia elämälle, toisin sanoen.

ANTTI: Onko se … niin suuri synti siis?

TYYNE: Synti? Sitä en tiedä? Mutta onnettomuus se varmaan on. Sillä se sortaa, se maahan murtaa sinut.

ANTTI (hellästi): Ja tekee onnettomiksi kaikki minun ympärilläni. — (Nousee, nostaa hänetkin ylös.) Tyyne! Matkustakaamme pois täältä! Pois tästä painostavasta ilmakehästä, pois tästä valheen ja mädätyksen pesästä, uutta, parempaa ja terveellisempää elämää etsimään!

TYYNE: Amerikaan?

ANTTI: Siellä merkitsee mies jotakin. Siellä imettää elämä meitä rautaisilla nisillä, siellä tunnemme sen teräksiset käsivarret kaulallamme.

TYYNE (hymyillen vasten tahtoaan): Puhut niinkuin — konerakentaja!

ANTTI: Puhun niinkuin minun on puhuttava, jos minun mieli olla uskollinen itselleni ja elinkeinolleni. Sillä minä rakastan niitä kumpaakin enkä tiedä mitään suurempaa iloa kuin rakentaa ihmisille rautaisia palvelijoita.

TYYNE (kuten edellä): Jos voisit, rakentaisit kai raudasta omat ajatuksesikin.

ANTTI: Ja teille muille lujemmat ja karskimmat maailmankatsomukset.

TYYNE: Etpä vähää aio. — (Kallistuen hänen puoleensa.) Lienkö liian heikko sinulle?

ANTTI: Lienet liian hyvä minulle, onnen löytökäinen. — Mutta sinun täytyy oppia olemaan myös tosi.

TYYNE: Sepänkoura sinä olet, ihmis-seppä!

ANTTI: Kovin kourin on minut ihmiskohtalo sepittänyt. — Eikö totta, Tyyne: on helpompi olla noin vain puoli tosi, puhua vain puolta totta ja täyttää vain puolta totuutta elämässään?

TYYNE (luo katseensa alas): Nyt tarkoitat sinä jälleen tuota … siviliavioliittoa.

ANTTI: Niin. Sillä ethän sinä usko kirkon jumalaan, olethan sinä itse yhtä epäkirkollinen kuin minäkin. Sanoithan itse äsken, että ne ovat muodollisuuksia?

TYYNE: Tietysti. Kaikki valistuneet ihmiset täällä ajattelevat niin.

ANTTI: Hyvä! — Miksi sinä tahdot siis, että meidän pitäisi mennä kirkolliseen avioliittoon?

TYYNE (hämillään): Enhän minä tahdo. Isähän tahtoo sitä…

ANTTI: Ja sinä olet valmis kaikessa hänen tahtoaan seuraamaan? — Mutta sinun oma tahtosi, Tyyne? Mitä se sanoo?

TYYNE: Se on tottunut taipumaan muiden tahdon alle. — (Rukoilevasti.) Sinä et sitä ymmärrä, Antti. Sillä sinun vanhempasi eivät ole sinulta vaatineet mitään, mikä olisi ollut vasten tahtoasi.

ANTTI (hiljaisesti): Vanhemmat vaativat aina … jotakin sellaista, missä me emme voi ottaa heitä huomioon. — Sillä onhan meillä myös oma elämämme elettävänä.

TYYNE: Se on niin vaikeata…

ANTTI: Sano tässä tapauksessa vain: epämukavaa.

TYYNE: No niin! epämukavaa. — Ja kun maailma nyt kerran on sellainen…

ANTTI: Se muuttuu, jos vain kyllin monet toteuttavat oman sisällisen totuutensa. — (Hellästi ja hiljaisesti.) Tyyne! Eihän isäsi voi vaatia sinua valehtelemaan omalle itsellesi? (Painaa istumaan hänet.)

TYYNE (surumielisesti): Hänellä on näistä asioista oma mielipiteensä.
Ja se on taipumaton, mikäli luulen häntä tuntevani.

ANTTI: Mutta jos isäsi olisi vaatinut sinua minun poissa-ollessani menemään jollekin toiselle miehelle, jota et olisi rakastanut…?

TYYNE (vakaumuksella): Sellaista ei isä olisi koskaan voinut vaatia minulta.

ANTTI: Kuitenkin ovat tuhannet vanhemmat vaatineet sitä lapsiltaan. —
Mitä silloin olisit tehnyt?

TYYNE: Luonnollisesti minä en olisi totellut häntä.

ANTTI: Mutta tässä asiassa sinä tottelet häntä? — Tietysti siksi, että se on sinulle vain muodollisuus?

TYYNE: Juuri niin.

ANTTI (vakavasti): Minulle se on elämänkysymys. — Vastaa minulle siis: kumman meistä kahdesta on annettava perään tässä asiassa, senkö, jolle se on vain muodollisuus, vai senkö, jolle se on elämänkysymys? (Pitkä vaitiolo. Tyyne katsoo häneen, painaa päänsä alas. Antti nousee ja tulee hitaasti vasemmalle etualalle. Taittaa ajatuksissaan kukan orjantappura-pensaasta ja pitelee sitä käsissään. — Rovasti tulee vasemmalta taka-alalta. Pysähtyy portille, katsoo heihin kumpaiseenkin.)

ROVASTI: No, herra ritari, ettekö aio tarjota ruusua armaallenne?

ANTTI: Kenties tekisin sen, jos se olisi ruusu. (Näyttää kukkaa kädessään.) Orjantappura se on. Torpan kukka!

ROVASTI (huomattavasti paremmalla tuulella): Tehkää se kuitenkin!
Minusta se näyttäisi kauniilta tässä kirkkaassa juhannus-yössä.

ANTTI: En viitsi. Sen piikit pistävät. (Heittää kukan kädestään.)

ROVASTI: Silloin se mahtaa olla kuin meidän kansan luonteemme. — (Poimii kukan ja katselee sitä kädestään.) Ilo putoo siitä pian, kauan kestävät viha ja katkeruus.

ANTTI: Sitäkö herra rovasti on siellä Lystiniemellä ajatellut?

ROVASTI (merkitsevällä silmäyksellä häneen): Olen ajatellut etupäässä teitä, hra insinööri. — (Ojentaa kukan Tyynelle.) Sallitko?

TYYNE: Kiitos, isä. (Kiinnittää sen rintapieleensä.)

ROVASTI (istuu hänen vierelleen): Niin, tyttäreni, siellä ovat todellakin kaikki paikat paikoillaan, kuten Johanna sanoi: lehtimajat, sammaltuneet keinulaudat ja muut. Yksi ainoa puuttui sieltä: nuorten ilo, tai oikeammin sanoen, rakastavaisten romantiikka.

TYYNE (syrjäsilmäyksellä Anttiin): Se taitaa puuttua kaikkialta nykyaikaan.

ROVASTI: Voit olla oikeassa. — Te nykyaikaiset nuoret ette osaa iloita enää. Te harjoitatte politiikkaa, te harrastatte elämänkysymyksiä, te vaikutatte kansanvalistuksen hyväksi.

ANTTI: Onko se teidän mielestänne moitittavaa, herra rovasti?

ROVASTI: Pah! Antaisitte niiden olla kerrankin. Kyllä ne kaikki tulevat aikoinaan. — Te otatte liian synkästi elämän. Te otatte sen liian totisesti.

ANTTI: Meillä on syytä ottaa se totisesti, sillä meidän tehtäväksemme on jäänyt korjata kaikki edellisen polven laiminlyönnit.

ROVASTI (estävällä kädenliikkeellä): Jaa, jaa, jaa. Minä tiedän. Maailma on tietysti muutettava yhtenä päivänä ja eihän sitä ehdi, ellei ala heti aamuvartiolta. — Mutta milloin te sitten aiotte nauttia nuoruuttanne?

ANTTI: Me nautimme vain työstä, herra rovasti. Ja me teemme työtä vain sitä varten, että sillä nuorisolla, joka meidän jälkeemme tulee, jälleen olisi vähän enemmän aikaa nauraa ja huvitella.

ROVASTI (hienolla ivalla): Se oli kauniisti sanottu, herra insinööri. — Mutta sentään minä kehoittaisin teitä joskus tekemään pienen kierroksen tuolla samalla Lystiniemellä, jota te tunnutte niin kammoavan. Uskokaa pois, se voisi vaikuttaa edullisesti teihin.

ANTTI: Minua ei haluta.

ROVASTI: Mutta jos tytärtäni haluttaisi? — (Tyyne pudistaa päätään.) Eikö? Eikö sinuakaan? — Olette te omituista väkeä. — Ja kuitenkin te sanotte rakastavanne toisianne!

ANTTI: Rakkaus ei irroita meitä elämästä, vaan liittää päinvastoin lujemmin siihen.

ROVASTI (humoristisesti): Niinkö?

ANTTI: Niin. Ja juuri siinä me nykyajan nuoret olemme edellä teistä vanhemman polven väestä.

ROVASTI (kuten edellä): Niinkö? — Meille antoi rakkaus suorastaan siivet kantapäihin. Olisittepas nähnyt, kuinka minä teidän ijällä tanssahtelin!

TYYNE: Onko isä tanssinut?

ROVASTI: Tottahan toki! — Ja olisittepas nähnyt, kuinka tälläkin pihalla seisoi joskus juhannus-öinä kymmenen paria vastakkain. Lukkari soitti viulua ja minä johdin katrillia.

TYYNE (aina huvitetumpana): Onko isä johtanut katrillia?

ROVASTI: Luonnollisesti. Olinhan minä pitäjän komein kavaljeeri. Siellä niemellä seisoo minun nimeni vielä monen koivun kylessä eikä yksin milloinkaan. — Niin, niin. Täällä minä myös tutustuin äitivainajaasi.

TYYNE: Nyt ymmärrän, miksi tämä torppa aina on ollut niin rakas sinulle.

ROVASTI: Myöskin torpan väestä olen pitänyt, kaikista muista, tarkoitan, paitsi en tuosta turilaasta. (Osoittaa Anttia humoristisesti.) — Niiltä ajoiltahan täällä on vielä nämä penkit, pöydät ja tuolit. Ja siihen aikaanhan minä yhtenä yönä maalautin tuon tuparakennuksen punaiseksi.

TYYNE (nauraen): Ja ukko Elias astui aamulla ulos eikä tahtonut tuntea omaa taloaan. — Se oli hupainen juttu. Kuulin jo pienenä siitä kerrottavan.

ROVASTI: Minä olin leikkisä mies siihen aikaan. — Mutta niin olivat kaikki muutkin. Itse ruununvouti-vainaja, joka kuitenkin oli jo yli seitsemänkymmenen, tanssi kerran harakkaa tämän pihan päästä päähän. — (Tyyne nauraa Antin puoleen kääntyen.) Muistaako hän ne ajat nuori herra?

TYYNE: Tottahan Antti ne ajat muistaa, kun minäkin muistan. Eihän siitä ole kuin seitsemän vuotta, kun täällä viimeksi oikein joukolla juhannus-yötä valvottiin.

ROVASTI (päätään nyykähyttäen): Koko pitäjän herrasväen keralla, niin.

ANTTI: Koko pitäjän paremman kansan keralla, te tarkoitatte?

ROVASTI: No, mutta ihminen, eikö tuo nousukaspiirre koskaan karise teistä? — Olkoon, että te olette torpan poika, olkoon, että te olette oman onnenne seppä…

TYYNE: Eikö totta, isä: onhan se juuri hänen kunniansa.

ANTTI (välipitämättömästi): Se on vain siellä, Atlantin tuolla puolen. — Täällä sitävastoin…

ROVASTI: Täällä te katsotte velvollisuudeksenne käydä kaikkialla ja joka hetki tuo mainetodistus taskussanne.

ANTTI: Mahdollisesti kyllä. Mutta ainakaan sitä todistusta ei ole missään papinkansliassa allekirjoitettu!

TYYNE (rukoilevasti): Antti!

ROVASTI: Hiljaa. — Kuka sen on allekirjoittanut, jos saan luvan kysyä?

ANTTI: Minä itse.

ROVASTI: Hyvä herra "minä itse": nyt minun täytyy muistuttaa teille erästä hetkeä, jolloin te kerran nuorena ylioppilaana seisoitte minun edessäni. Muistatteko?

ANTTI: Kyllä. Sen ainoan kerran minä en ollut rehellinen itseäni kohtaan.

ROVASTI: Hyvä, että myönnätte sen, silloin voin minäkin kukaties myöntää jotakin. — Te pyysitte minua takaukseen…

ANTTI: Ettekä te ruvennut siihen…

ROVASTI: Aivan oikein, minä, joka muuten takasin kenelle tahansa keltanokalle. Tiedättekö, mistä se johtui, herra insinööri?

ANTTI: Kyllä. Te tiesitte minun salassa hakkailevan teidän tytärtänne.

ROVASTI: Niin. Mutta miksi te ette mielestänne ollut sillä hetkellä itsellenne uskollinen?

ANTTI: Siksi että minun sitä vähemmän olisi pitänyt pyytää teitä takaukseen, minun, joka siihen saakka olin läpi koulun tullut toimeen omillani. — Mutta te luulitte tietysti minun kosivan tytärtänne teidän rahojenne tähden!

ROVASTI: En. Niin halpamaista minä en ole teistä koskaan ajatellut. — Minä ajattelin: hän tahtoo lainan avulla tulla pikemmin valmiiksi ja sitten kosia tytärtäni.

ANTTI: Niin. Ja muistatteko, mitä te silloin vastasitte minulle? — Te sanoitte: "Luulen, että teidän on paras käytännölliselle alalle antautua."

ROVASTI: Kyllä. Eikö se ollut aina ollut myös teidän oma aikomuksenne?

ANTTI: Epäilemättä, mutta tietysti minä olin juuri sitävarten tahtonut mennä Polyteknilliseen opistoon.

ROVASTI: Te sanoitte sen minulle.

ANTTI (hampaittensa välistä): Niin, ja te vastasitte: "Teidän on paras mennä konepajaan." — Tiedättekö, mitä ne sanat minulle silloin merkitsivät?

ROVASTI: Kyllä. Te ette velkaantunut, vaan ansaitsitte ainakin ruoan ja vaatteen itsellenne. — Nuori mies, kenties minä juuri sillä hetkellä ajattelin teidän parastanne.

ANTTI: Se on kääntynyt minun parhaakseni, kiitos olkoon oman tarmoni ja työkykyni. Mutta se oli kova leikki minulle.

ROVASTI: Ei liian kova, koska olette kestänyt sen.

ANTTI (leimahtaen.): Minä olen sen kestänyt…

ROVASTI: … koska olette luottanut itseenne ja koska olette rakastanut tytärtäni…

ANTTI: … ja koska olen vihannut teitä, tuota korkeata herra rovastia, joka sillä hetkellä istui niin mukavasti siinä nojatuolissaan kolmenkymmenen tuhannen markan vuosituloilla, kuuletteko, kolmenkymmenen tuhannen, joiden edestä te ette tehnyt mitään, joiden edestä te ette ole koskaan tehnyt mitään, vaan aina hoidattanut virkaanne apulaisillanne…

TYYNE: Antti! — Onhan turhaa enää tuosta asiasta riidellä. Olihan kysymys vain rahoista… (Nousee ja menee maantielle päin.)

ANTTI: Oli kysymys kaikesta, sinusta, minusta, meidän onnestamme, minun luvuistani ja rakkaimmasta elämän-unelmastani. — Sitäpaitsi: rahoja voi halveksia vain se, jolla on aina ollut niitä! (Kääntyy pois koettaen hillitä mielenkuohuaan. Vaitiolo. Rovasti nousee, lähestyy häntä ja laskee kätensä hänen olalleen.)

ROVASTI: Myöskin minun on täytynyt luopua rakkaimmasta elämän-unelmastani.

ANTTI: Teidän, herra rovasti? — Mikä se on ollut?

ROVASTI (hiljaisesti): Tulla tiedemieheksi. Vanhempaini tahto määräsi minut papin uralle. Minä uhrauduin.

ANTTI: Teidän ei olisi pitänyt uhrautua. Kunnon mies tottelee enemmän itseään kuin vanhempiaan.

ROVASTI: Me käsitimme sen niin siihen aikaan. Kenties te nykyään käsitätte toisin. — (Hymyillen kummallisesti.) Mutta kenties teillä silti voisi olla syytä ottaa kädet housuntaskuistanne, kun minä puhun teille.

ANTTI: Mielelläni. Minua haluttaisi kuitenkin kysyä, millä oikeudella te sitä vaaditte?

ROVASTI: Harmaiden hapsieni oikeudella. Ja ellei se riitä teille…

ANTTI (päätään pudistaen): Ei riitä.

ROVASTI: … oppineemman, sivistyneemmän ja elämääkokeneemman miehen oikeudella…

ANTTI: Ei riitä. Sillä se ei ole totta.

ROVASTI: No niin: teidän vaimonne isän oikeudella, sillä hän on ja olkoon tästä hetkestä saakka teidän vaimonne, tahtonette sitten vahvistaa liittonne kirkollisten tai yhteiskunnallisten viranomaisten edessä.

ANTTI (päänsä paljastaen): Se riittää. Minä en vain ymmärrä tätä äkillistä mielenmuutosta…

ROVASTI: Olen mennyt itseeni. Se olisi myös teidän kerran tehtävä, herra insinööri.

ANTTI: Koetan parastani. Mutta suvaitkaa sananne lähemmin selittää.

ROVASTI: Olen isänmaallinen mies. Kansan asia on kallis minulle…

ANTTI: Sitä en epäile.

ROVASTI: Ajattelen näin: papisto on kirkkoa, kirkko on kansaa varten.
Mutta jos kansa itse nousee kirkkoa vastaan.

ANTTI: Se nousee…

ROVASTI: Silloin en minäkään tahdo enää kirkon puolta pitää.

ANTTI (riemuiten): Mutta silloinhan te olette meidän miehiänne, herra rovasti.

ROVASTI: Te ette ole vielä kansa, te. — (Ojentaa kätensä hänelle.) No niin, minä olen aina pitänyt teistä. Te olette luotu hyvästä tarvispuusta, mutta teissä on oksia, jotka soisin pois karsivanne.

ANTTI: Jos mikään, on tämä heti omiaan minut oksattomaksi tekemään.
(Puristaa hänen kättään sydämellisesti. Tyyne palajaa.)

TYYNE (hämmästyneenä): Antti seisoo isän edessä paljain päin!

ANTTI: Hän suostuu. Hän suostuu siviliavioliittoon. — Nyt ei mikään erota meitä enää toisistamme.

TYYNE: Isä! Sinä yhä kasvat silmissäni. (Rientää häntä syleilemään.)

ANTTI: Ellei hän olisi pappi, tahtoisin minäkin syleillä ja suudella hänet kuoliaaksi. — (Johanna tulee tuvasta vitkalleen.) Äiti! Saanko luvan esitellä morsiameni? — Ja isä…

JOHANNA: Isäsi taitaa olla kuollut.

ROVASTI: Kuinka?

ANTTI: Kuollut?

JOHANNA: Sinne se näkyy saunatielleen kuupertuneen. Kylvetyksi oli saanut ja puhtaan paidan päälleen pukenut … niin siinä olivat voimat väsähtäneet.

ROVASTI: Rauha raatajalle. — (Päänsä paljastaen.) Nyt liikkuu hänen ikiliikkujansa.

ANTTI (kuin itsekseen): Siinä yksi, jolle pääsin täyttä totuutta sanomasta. — Mutta onko hän kuollut todellakin? Kenties hän on elossa vielä?

JOHANNA: Sitävartenhan minä olisin pyytänyt rovastia tulemaan ja katsomaan … enhän minä sitä niin taiten tiedä … jos hyvinkin vielä henki kulkisi…

ROVASTI: Minä tulen.

JOHANNA: Kuolleen näköinen se minusta on. (Rovasti ja Johanna menevät taka-alalta vasemmalle. Antti ja Tyyne jäävät keskinäyttämölle. Pitkä vaitiolo.)

TYYNE: Aiotko vielä Amerikaan?

ANTTI: En pitemmäksi aikaa. Aion kamppailla täällä, kotikamaralla. — Tämä pieni voitto ei riitä vielä. Mutta en kiellä, että se on ollut omiaan minua toisiin, suurempiin, kannustamaan.

TYYNE (arasti): Mitä vastaan aiot taistella sitten?

ANTTI: Elämän valhetta, joka näyttää kaikki olot ja ajatukset täällä sydänjuuriin saakka myrkyttäneen. — Minä tiedän, että meitä on useampia. Eikä meidän taistelumme ole toivoton, jos monet sinun kaltaisesi naiset auttavat meitä.

ROVASTI (palajaa): Hän on kuollut. Kuollut hymy huulillaan, kasvot kohti uuden aamun kajastamista.

ANTTI: Totuuden aamuksi sen mielessäni toivottelen. Ja se on koittava, jos kukin täällä takoo ajallista totuuttaan yhtä uskollisesti kuin hän ijäistä mielihaavettaan.

ROVASTI: Niin. Ja kaikki ajallinen on kappale ijankaikkisuutta. (Johanna näkyy vasemmalla taka-alalla. Tyyne nojaa Antin olkaa vasten. Rovasti on pysähtynyt perälle. Aamurusko, joka edellisen aikana on valjennut vitkalleen, kultaa taustan maiseman. — Ensimmäinen aamulintu herää virttään visertämään.)

Esirippu.

MAAN PARHAAT

4-näytöksinen huvinäytelmä

HENKILÖT:

KARL NAPOLEON PUNTARPÄÄ, kanslianeuvos.
ISABELLA, hänen puolisonsa.
RENNE, eläinlääkäri | heidän poikansa.
TOMMI, ylioppilas |
TUULIKKI, heidän ottotyttärensä.
JANNE HEIMONHEIMO, varatuomari.
TIILA AKKOLA, kirjailijatar.
JOHANNES KOINTÄHTI, yleisnero.
EFRAIM KOPPELO, vankilansaarnaaja.
HELLÄ SINISALO, koulunjohtajatar.
HILJA VADELMA, "Valkonauhan" jäsen.
MATTI TUOMASKUONA, sanomalehtimies.
PROFESSORI HYYPIÖ,… |
SENAATTORI SALKKUNEN, | puoluehallinnon jäseniä.
PAROONI ELOHIIRI,…. |
SUSANNA, palvelijatar.

Tapahtuu nykyisenä aikana Suomen pääkaupungissa.

Näyttämö kuvaa salia kanslianeuvos Puntarpään talossa. Ovi oikealta, kaksi ovea vasemmalta, kaksi ovea taustaan käytävästä, viimemainitut aina auki ja vain verhoilla katetut. Vasemmalla etualalla pöytä, keinutuoli ja sohva, oikealla pieni kukkaisryhmä ja sen varjossa matala leposohva. Ovien välillä taustassa piano, sen yläpuolella seinällä kannel ja tuohitorvi ynnä niiden välillä tuohikontti ja virsut, kaikki koristeelliseksi ryhmäksi järjestettynä. Muilla seinillä peilejä, ryijyjä, joku taulu ja "kansallisten" taideteosten kopioita (kuten Edelfeltin "Porilaisten marssi", Gallén-Kallelan "Aino" j.n.e.). Takanurkissa Snellmanin ja Yrjö-Koskisen laakerinlehdillä seppelöidyt rintakuvat.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Katettu kahvipöytä vasemmalla etualalla. Renne keinutuolissa lukee sanomalehteä. Ovikello soi, hetken perästä astuu sisälle oikeanpuolisesta takaovesta Matti Tuomaskuona.

MATTI: Terve! Kuinkas täällä on asiat?

RENNE: Huonosti, hyvä veli. (Viittaa hänet istumaan.) Äiti on lähtenyt ulos jo varhain aamulla, isä ei ole vielä astunut huoneestaan.

MATTI: Ja Tuulikki?

RENNE: Hän on itkenyt koko yön kamarissaan.

MATTI: Se on siis totta?

RENNE: Kuten kerroin jo eilen Seurahuoneella sinulle. Hän on purkanut kihlauksensa.

MATTI (huolestuneena): Poloinen Janne Heimonheimo! Kuinka saattaakin olla niin huono onni ihmisellä?

RENNE: Sano mieluummin: poloinen Tuulikki! Miksi pitääkin nostaa melu niin pienestä ja turhanpäiväisestä asiasta?

MATTI: Hiuskarvasta!

RENNE: Vaaleasta hiuskarvasta, kun hänen oma tukkansa sattuu olemaan tumma! Niinkuin ei sellaista voisi parhaissakin perheissä tapahtua.

MATTI (varovasti): Tuo hius kuuluu olleen pitkä?

RENNE: Epäilemättä se oli pitkänpuoleinen. Mutta sattuuhan sellaista.
Täytyy vain harjata hyvin takkinsa, siinä kaikki.

MATTI: Hän löysi tuon vaalean hiuksen sulhasensa takinliepeestä?

RENNE: Aivan rintapieluksista, joka kuuluu olevan kovin raskauttava asianhaara.

MATTI: Janne on ollut kevytmielinen, sitä ei käy kieltäminen. Jos kerran aikoo naimisiin arvossapidetyn perheen tyttären kanssa…

RENNE (välinpitämättömästi): Ottotytär tosin, mutta kuitenkin kovin ihastuttava olento. Vahinko, että hän näin joutuu koko kaupungin hampaisiin.

MATTI: Syy on Jannen, kokonaan Jannen tässä tapauksessa. Ja mikäli voin aavistaa, onkin yleinen mielipide vahvasti häntä vastaan asettuva.

RENNE: Siitä tiedetään jo?

MATTI: Huhu on käynyt kuin kulovalkea läpi kaupungin. — (Tuttavallisesti.) Onhan tämä, näin meidän kesken sanoen, häväistysjuttu…

RENNE: Täydellinen. — Tahdotko kupin? (Kaataa kahvia hänelle.)

MATTI: Kiitos. — Ja Tommi? Missä hän on?

RENNE: Maalla, kansanjuhlissa muka, joihin hän sanoi lupautuneensa puhujaksi. Mutta minä epäilen…

MATTI: Missä hän on voinut viettää yönsä?

RENNE: Jumala sen tietää. Tommikin on niin hirveän kevytmielinen.

MATTI: Tuomitset ehkä liian ankarasti Tommia. Hänellä on kuitenkin oikeat periaatteet.

RENNE: Sehän voi olla lieventävä asianhaara. Mutta jos miehessä ei ole luonteen lujuutta…

MATTI: … niin on hän tavallisesti ulospäin sitä aatteellisempi. — Hm, ja sanotaanhan, ettei velikään Dresdenissä niin aivan munkkina elänyt.

RENNE (nopeasti): Se on vallan toista. Ulkomailla on kaikki sallittua.

MATTI: Kaikkiko?

RENNE: Paljon, mikä on kielletty kotimaassa. Siellä me olemme yksilöitä, ihmisiä, joilla ei ole mitään edesvastuuta.

MATTI: Täällä sitävastoin?

RENNE: Täällä täytyy meidän näyttää kansalle hyvää esimerkkiä, kuten isä sanoo.

MATTI: Kaikki kansan vuoksi, luonnollisesti. Mutta tunnustapa sentään, että sinulla täälläkin kotimaassa on ollut yksi ja toinen seikkailu, jota et yksinomaan isänmaallisista syistä suorittanut.

RENNE (arvokkaasti): Sehän voi olla mahdollista. Minään hyveen esikuvana en nyt, yhtä vähän kuin ennenkään, ole tahtonut esiintyä.

MATTI: Etpä et.

RENNE: Mielestäni on kuitenkin suuri periaatteellinen ero, tekeekö jotakin kiellettyä salassa tai julkisuudessa.

MATTI: Epäilemättä, hyvä veli, epäilemättä.

RENNE: Jos tekee salassa jotakin, se todistaa, että ymmärtää hävetä ja tietää huutia jälestäpäin. Julkisuus sitävastoin todistaa paatunutta luonnonlaatua.

MATTI: Mutta eihän Tommikaan toki mahtane julkisesti kevytmielisyyttään harjoittaa?

RENNE (kiivaasti): Ei, mutta hän pitää suoranaisena kunnianaan seurustella vain sivistyneiden naisten kera. Voitko ajatella?

MATTI: Älä hemmetissä!

RENNE: Olen kuullut sen hänen omasta suustaan. Ja juuri siinä piilee pohjaton häpeämättömyys.

MATTI: Aivan varmaan! Sillä täytyyhän olla joku ero pyhän ja alhaisen rakkauden välillä.

RENNE: Ja kunniallisten ja kunniattomien naisten välillä. — Edelliset ovat pyhinä pidettävät. Jälkimmäisten kanssa sitävastoin … hm, voi hyvällä omallatunnolla hairahtua.

MATTI (vakaumuksella): Hehän ovat sitä varten olemassa. — Mutta asia, jonka vuoksi olen täällä, on oikeastaan se, että lehteemme on tullut nimetön peruutus tuosta kihlauksesta.

RENNE: Peruutus? Onko se sinulla täällä? Mukanasi?

MATTI: Kyllä. — (Hakee taskuistaan.) En viitsinyt näyttää sitä vielä kenellekään siellä toimistossa…

RENNE: Niin, niin.

MATTI: … ennen kuin saisin täältä asianomaisen sensuuriluvan, että se todella on painatettava. (Ojentaa paperin hänelle. Kanslianeuvos Puntarpää on tullut edellisen aikana vasemmanpuolisesta takaovesta.)

KANSLIANEUVOS: Mike on painatetta? (Matti nousee kunnioittavasti tervehtimään, Renne jättää hänelle paikkansa keinutuolissa siirtyen itse sohvaan.)

RENNE: Hyvää huomenta, isä.

KANSLIANEUVOS: Hyve hoomen. — (Tervehtii päännyykäyksellä poikaansa ja ojentaa kätensä Matille.) Peive, peive, hära toimittaja. Mite uusi?

MATTI: Ei mitään erikoista, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Se onkin paras. Uusi on aina vanhan vihollinen ja siite hyötty vain vappameelisyys.

MATTI: Mikä syvä ja uusi totuus, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Pyyden, äi uusi! — Mutta teelle oli kysymys painatta jotakin?

RENNE (ojentaa hänelle paperin): Isä voi itse päättää siitä. —
Nähtävästi Tuulikin käsialaa.

KANSLIANEUVOS: Vai nin! Vai nin todellakin! Ollan siis jo nin pitkelle? — (Lukee paperin, vilkaisee Mattiin.) Tekö toi teme?

MATTI: Kyllä. Katsoin velvollisuudekseni tässä tapauksessa neuvotella…

KANSLIANEUVOS (häntä olalle taputtaen): Kiittos. Te ole aina ollut hyvin ystevellinen. — Painatta? Tjah, ellei me painatta, teke joku vikingilekti sen.

MATTI: Asiaa on siis pidettävä päätettynä?

KANSLIANEUVOS: Mine en tiette. Kaikki tappahtu minu selke takana. — (Ojentaa paperin Matille.) Piteke se! Ellei ennen ilta tule pärutus pärutuksen, painattaka se!

MATTI: Kuten suvaitsette, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS (ystävällisesti): Istuka, olkka hyve. Teitte neke niin harvoin teelle. Paljon työtte? Tieden, tieden. — (Äkkiarvaamatta.) Keykö te kapakassa?

MATTI: Hm, tuota … mitä herra kanslianeuvos tarkoittaa?

KANSLIANEUVOS: Kysyn: keykö te kapakassa? Liikkuko te sielle teelle, restauranteissa, tillikoissa, varieteissa?

MATTI (syrjäsilmäyksellä Renneen): Hyvin harvoin, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Vahinkko! Suuri vahinkko! Joka toimitutta sanomalekti, pite istu ulkkona, paljo ulkkona. Kuule uutisia, neke ihmisie…

MATTI: Se on totta. Tuota seikkaa en ole tullut ajatelleeksi.

KANSLIANEUVOS: Pite ajatella. Ei autta kammarin reeklatua. Pite laitta lekti pikantti, ratto, spirituelli…

MATTI: Herra kanslianeuvos on oikeassa. Meidän sanomalehtemme ovat todellakin käyneet viime aikoina ehkä liian vakaviksi.

KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Pite olla vaka, pite myös piffa ylös yleisö. — Siihen aikkan kun mine toimitutin sanomalekti, mine istu aina Societeettihoonela.

MATTI (jo vapaammin): Se olikin lehden kunniakkain aika, herra kanslianeuvos. Mutta siihen aikaan oli myös toisenlaisia kyniä käytettävissä.

KANSLIANEUVOS: On kynie, on tolppoja, pite vain istu kapakassa. Ja siitte pite maksa jurnalistile. — Hen kuule, kenelle kärrotan; ken pane paperile…

RENNE: Isällä tuntuu olevan sangen hauska käsitys sanomalehtimiestoimesta.

KANSLIANEUVOS: Oikke kesitys. Hyve sanomalekti märkitte paljo. Hyve sanomalekti hoitta maa ja kansa.

MATTI: Uskallan olla tässä asiassa kokonaan yhtä mieltä herra kanslianeuvoksen kanssa.

KANSLIANEUVOS: Se todista, ette te pane peemeere korkkealle. Mutta ottaka oppi, hära toimittaja: keyke kapakassa, paljo kapakassa. . .

MATTI: Koetan seurata neuvoanne, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS (tyytyväisenä): Se oikke. Mine ole vanha niggeri, vanha veterani. — (Rennelle.) Voit kaatta myös minulle kuppi kuuma.

RENNE: En tiedä, kuinka kuumaa tämä mahtaa olla…

KANSLIANEUVOS: Kaatta vain, ei teke mitte. — (Hämmentelee kuppiaan. Vaitiolo.) Nin, hära toimittaja. Te neke tesse pärhe, joka ei ole mike pärhe ene.

MATTI: Herra kanslianeuvos tarkoittaa…?

KANSLIANEUVOS (synkistyneenä): Te neke: ei mike ruokka-aikka, ei mike yktelinen kahvi-aikka ene. Vaimo ulkkona, tyter kammarissa, mine itte shlafrokissa…

MATTI: Minä ymmärrän.

KANSLIANEUVOS: Ajan hurjistus ei seeste ketten. Temenkin rauhallisen kurkihirren alle se on tunkketunut. — Talonmees on sosialisti, piikka pelastusarmeijalainen…

SUSANNA (laulaa keittiössä):

Valkoisen puvun ma kannan ja heilutan palmua taivaassa vaan…

KANSLIANEUVOS: Kuulkka, kuulkka, eikkö hen alota taas? — (Menee äkäisenä oikeantuolisesta takaovesta. Laulu lakkaa. Kanslianeuvos palajaa.) Mike puheenaine minulla oli?

MATTI: Puhuitte perhettänne kohdanneesta onnettomuudesta, joka on meitä kaikkia syvästi järkyttänyt.

KANSLIANEUVOS: Mine en ole koko yö silme ummistanut. (Osoittaa otsaansa.) Minu pee on aivan toissellakymmenelle.

RENNE: Isän pitäisi kuitenkin koettaa ottaa tyynemmin asia. Purettu kihlaus … eihän se nyt vielä koko maailma ole.

KANSLIANEUVOS: Koko mailma? — äi. Minu mailma, — on. Minu mailma äi ole mikke skandalimailma. Ja teme on skandali!

RENNE: En tahdo kieltää sitä. Mutta kuitenkin…

KANSLIANEUVOS (kiivaasti): Mutta kuitenkin se ole naula minu ruumiskirstu. — Niin, anttaka anteksi, hära toimittaja, mutta toivon, että te ole teelle kuin lapsi kotona.

MATTI: Olen teille tuosta sanastanne ikuisesti kiitollinen, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Ei keste. Meitten äi siis tarve peitte teilte pärhehooliamme. Ja tete pärhettä on kohdannut heppe.

MATTI: Häpeä? Herra kanslianeuvos ehkä sittenkin liioittelee asian kantavuutta.

KANSLIANEUVOS: Heppe, sanon, ikuinen heppe!

MATTI: Toista olisi, jos kysymyksessä olisi ollut avioero.

KANSLIANEUVOS (laskien kätensä lujasti pöytään): Päriaattessa se on sama. Ja päriaate on tesse ratkaiseva. Kihlaus on julistettu, kuulututtaminen on tappahtunut…

RENNE: Isä on oikeassa. Periaatteellisesti se on sama kuin avioliitto.

KANSLIANEUVOS: Heepeive oli määrätty jo. Mite sano nyt katu ja tori?
Mite sano julkkinen opinioni?

MATTI (juhlallisesti): Voin vakuuttaa, herra kanslianeuvos, että se tässä asiassa on oleva kokonaan teidän puolellanne.

KANSLIANEUVOS: Mite se autta! Asja on kuittenkin minu pärhesse tappahtunut.

RENNE: Tosin kyllä, mutta eihän kukaan voi vaatia, että isä…

KANSLIANEUVOS: Pärhen ise vasta kaikki. Pärhen ise pite neke kaikki, ennusta kaikki.

RENNE: Kuka olisi sellaista voinut aavistaa?

MATTI: Tuomari Heimonheimolla on varmaan ollut mitä parhaat ja vakavimmat tarkoitusperät.

KANSLIANEUVOS (tiukasti): Mine en epeile niitte. Enke mine hente syyte.
Mine kantta ainoastaan ja yksinomaisesti minu itte peele.

RENNE: Tuulikki tässä luonnollisesti lähin syyllinen on. Mutta voihan olla, että on olemassa eräitä lieventäviä asianhaaroja.

KANSLIANEUVOS: Niitte on aina, jos äi aseta idealiteetit korkkealle.
Mine en ole oikken kasvattanut minu tyter, siine se on.

RENNE: Mutta isä!

KANSLIANEUVOS: Ele katkase! — Mite ihminen kylve, site hen niitte. Mine en ole painanut jo lapsudesta henen meelen oikkeita päriaatteita.

MATTI (välittävästi): Niiden tiedetään kuitenkin aina tässä talossa vallinneen.

KANSLIANEUVOS: Jumala kiittos! — Pärhe on yhteiskunnan pärustus. Jos se jerkky, kaattu koko valttio ja yhteiskunta.

MATTI: Epäilemättä, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Tene aikkana, jolloin kaikki hajoittavat voimat teke työtte seke sala ette julkkisudessa, teytty meiten ennen kaikke juuri pärhen kunnia pyhityttä.

MATTI: Arvokkaat ja vakavaraiset perheet ovat myöskin oikeamielisen sanomalehdistön paras tuki ja turva.

KANSLIANEUVOS (ojentaa kätensä hänelle): Eikkö tosi, hära toimittaja?
Ja meitten, maan parhaiden, tule keyde hyvelle esimärkille.

MATTI: Juuri niin, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Vappameelisisse pärheisse voi temenkaltainen tappahtua.
Vakameelisisse — äi ikine!

MATTI: Mikäli minä vapaamielisiä perheitä tunnen, kuuluvatkin ne siellä päiväjärjestykseen.

KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Sielle äi ole mike siveys, äi mike idealisuus.

MATTI: Eikä mitään uhrautuvaisuutta kansan asialle.

KANSLIANEUVOS: Oikken. — Me ole maan suola. Mutta jos suola kadotta maku, milles silloin suolatan?

RENNE (varmasti): Isä on oikeassa. Maan onni riippuu kokonaan juuri meidän puolueemme menestyksestä.

MATTI: Taikka oikeammin: niiden periaatteiden menestyksestä, jotka ammoisista ajoista saakka ovat puoluettamme elähyttäneet.

KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Päriaatte on kuittenkin päriaatte. Ja päriaatte olisi tesse tappauksessa vaattinut, ette nuori pari olisi yleisen hyven etten uhratunut.

MATTI (varovasti): Kenties tekevätkin he sen vielä, kun he saavat aikaa miettiä asiaa.

KANSLIANEUVOS: Silloin voisin mine laske peeni rauhallisesti leppon.
Sille mine tiettesin, ette issenmaan pelastus on viele makdolinen.
(Ovikello soi. Hetken perästä sisälle Susanna oikeanpuolisesta
takaovesta.)

SUSANNA: Rouva Akkola pyytää puhutella herra kanslianeuvosta.

KANSLIANEUVOS (nousten): Antteksi, mine teytty jerjeste toaletti. — (Susannalle.) Keske hen tenne! Ja tarjo lemmin kahvi henelle. (Pois vasemmanpuolisesta takaovesta. Susanna ottaa kahvitarjottimen pöydältä ja menee. Matti on myös noussut. Renne sohvalla polttelee rauhallisesti sikariaan.)

MATTI: Rouva Akkola! Nyt minä pelastaudun.

RENNE: Liian myöhäistä. Hän on jo eteisessä.

MATTI: Toivottavasti hän on edes yksin?

RENNE: Ei koskaan. Hänellä on aina joku nuori toivo, keltanokka tai taiteileva tyhjäntoimittaja seurassaan.

MATTI: Suoraan sanoen, minulla ei olisi mitään halua tavata häntä, yhtä vähän kuin hänen suosikkejaan.

RENNE (nousten): Ei minullakaan. Voisimme oikeastaan pistäytyä minun huoneeseeni. — (Tiila Akkola ja Johannes Kointähti tulevat oikeanpuolisesta takaovesta.) Ai, perhana!

RVA AKKOLA: Hyvä herra Puntarpää! (Ottaa häntä kädestä kiinni ja katsoo kallellapäin, surumielisesti silmiin häntä. Matti hymyilee salavihkaa, Renne näyttää jotakuinkin nololla. Kointähti pysyttelee kainosti taempana.)

RENNE: Niin, rouva Akkola?

RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää sanoko mitään! Tiedän olevani suruhuoneessa täällä. Siksi olen minäkin mustiin pukeutunut.

RENNE (kumartaen): Rouva on tehnyt siinä kovin ystävällisesti.

RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää sanoko mitään! Sallikaa minun vain puristaa teidän kättänne ja katsoa kauan silmiin teitä. (Pitkä vaitiolo. Rouva Akkolan silmät kyyneltyvät, Renne koettaa turhaan välttää hänen katsettaan.)

RENNE: Hyvä rouva…

RVA AKKOLA: Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. (Päästää hänen kätensä, vielä kerran surumielisesti hänelle päätään nyykäyttäen.) Hyvää päivää, herra toimittaja! (Sama pitkä kättely.)

MATTI: Siitä on kauvan kuin meillä on ollut kunnia nähdä rouvaa toimistossamme.

RVA AKKOLA: Minä olen ollut matkoilla. Ah, matkoilla! — Mutta ihanan isänmaani kuva päilyi koko ajan sieluni silmien edessä.

MATTI: Se onkin paras tapa matkustaa ja saada uusia vaikutuksia.

RVA AKKOLA: Suomen metsä kuiski minulle, Suomen multa tuoksui koko ajan sieraimissani…

MATTI: Onko se mahdollista?

RVA AKKOLA (haikeasti): Kyllä, sillä minä olin ottanut sitä mukaani pienen rasiallisen, jota kannoin aina povellani.

MATTI: Nytkin?

RVA AKKOLA: Aina. — (Ottaa poveltaan pienen rasian ja ojentaa sen
Matille.) Tuntekaa, kuinka se tuoksuu!

MATTI (haistellen varovasti): Ihanalta. — (Salavihkaa Rennelle.) Aivan nurkantakuiselta.

RVA AKKOLA: Enemmän, enemmän. Ottakaa sitä käteenne, hierokaa sitä hyppystenne välissä! — (Pakottaa Matin niin tekemään.) Eikö totta? Vasta silloin tuntee olevansa todella suomalainen.

MATTI: Perisuomalainen. Mutta mistä rouva on saanut tuota ainetta?

RVA AKKOLA: Arvatkaa!

MATTI: Minä en uskalla todellakaan…

RVA AKKOLA (voitollisesti): Maalta, kaukaa, oman kotipeltoni pientareelta.

MATTI: Pellosta se oli otettu. Sen minäkin heti huomasin. (Pyyhkii salassa sormiaan.)

RVA AKKOLA: Te huomasitte? Te huomasitte heti todellakin? — (Tarttuu hänen käteensä ihastuneena.) Te saatte sitä. Te saatte sitä kuinka paljon tahansa…

MATTI (hätääntyneenä): Hyvä rouva…

RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää kieltäkö! Minä näen, että te tahdotte sitä.
Minä näen, että teidän sydämenne palaa siihen.

MATTI: Rakastan liian paljon sitä, että tahtoisin teiltä ryöstää hiukkastakaan.

RVA AKKOLA: Mitä vielä! Minulla on kotona koko kirstullinen. (Rennelle, joka edellisen aikana on uteliaana lähestynyt.) Tekin tahdotte?

RENNE (peräytyen): Minä? En Herran nimessä…

RVA AKKOLA: Kyllä. Te tahdotte, te saatte sitä. Silloin vasta tunnette tekin olevanne todellinen kansanmielinen.

RENNE: Kansan vuoksi en tietysti tahdo kieltäytyä…

RVA AKKOLA. Juuri kansan vuoksi on se mielestäni aivan välttämätöntä. —
(Surumielisesti.) Kansa raukka! Se on vielä kokonaan epäkansallinen.

RENNE: Sen pahempi on, hyvä rouva. Suomen kansa käyttää multaa aivan toisiin ja runottomampiin tarkoitusperiin.

RVA AKKOLA (päätään nyykähyttäen): Aineellisiin. — (Suutelee rasiaansa ja kätkee sen povelleen.) Tämä rasia! Joka aamu minä hengitän sen tuoksua, joka ilta pistän sen päänalaiseni alle.

RENNE: Niin pitäisi jokaisen tehdä.

RVA AKKOLA (haaveellisesti): Niin teki Chopin, jolla kaikkialla oli pivollinen Puolan multaa mukanaan. Ja kuitenkin: mitä on Puolan multa Suomen multaan verrattuna?

RENNE: Epäilemättä vain heikko varjo siitä. Mutta kuitenkin…

MATTI: Kuitenkin on sitäkin Suomen veri kostuttanut.

RVA AKKOLA: Te tarkoitatte…?

MATTI (pateettisesti): Muistan kansallisrunoilijamme sanat: "min verta joi jo Puolan, Lutzin, Leipzigin ja Narvan multa".

RVA AKKOLA: Ah! Te muistitte ne! Kiitos! (Ojentaa liikutettuna kätensä hänelle.) Tuota en tule matkakirjeissäni unohtamaan.

MATTI (pelästyneenä): Te aiotte…?

RVA AKKOLA: … kuvata lehdessänne, mitä tunsin tuolla kaukana kotomaasta.

MATTI: Tunsitte niin paljon epäilemättä, että käy ehkä hiukan vaikeaksi…

RVA AKKOLA: Oh, te ette tunne minua! — Minä en pelkää mitään vaikeuksia.
Teen sen tunnollisesti…

MATTI (nopeasti): Sitä en epäile.

RVA AKKOLA: … laajasti ja seikkaperäisesti. Uhraan koko intoni, käytän koko aikani siihen.

MATTI: Kovin hauskaa. — (Kuiskaten Rennelle.) Onnellinen lehti!

RVA AKKOLA: Katson olevani siihen velkapää kansalleni. — Myöskin te rakastatte kansaa, herra toimittaja?

MATTI: Olen itse kansan lapsi, hyvä rouva.

RVA AKKOLA (kyyneltyvin silmin): Niin. Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. — (Päästää hänen kätensä, hillitsee liikutuksensa.) Johannes, tule että saan esitellä sinut. Vai kenties te tunnette jo toisenne?

MATTI: Minulla ei ole kunnia.

RVA AKKOLA: Hänkin on kansan lapsi, hyvät herrat. — Hän on Johannes,
Johannes Kointähti, meidän suuri Johanneksemme.

MATTI: Hauskaa tutustua.

RVA AKKOLA (liittäen heidän kätensä): Te kaksi! Teidän täytyy tulla hyviksi ystäviksi. — (Johdattaa Johanneksen Rennen luo.) Ja myöskin teidän kahden. Sallikaa, että liitän kätenne, katsokaa kauan silmiin toisianne.

RENNE: Suuri kunnia minulle.

RVA AKKOLA: Ei mitään turhia muodollisuuksia. Hänen nimensä on
Johannes, teidän nimenne…

RENNE: Renne, hyvä rouva.

MATTI (kumartaen): Matti.

RVA AKKOLA: Kuinka ihanaa! — (Pakotettu vaitiolo. Vienolla, riutuvalla äänellä.) Eikö ole toista veljestyä näin hiljaisuuden soidessa ja sydänten sykkiessä kuin viinan vierellä tupakansavuisessa kapakkahuoneessa?

MATTI: Epäilemättä, hyvä rouva. Hiukan outoa se tosin on…

RVA AKKOLA (suurin silmin): Kuinka? Mitä tarkoitatte?

MATTI: Anteeksi, tarkoitan ainoastaan, että outo onnellisuuden tunne täyttää tällä hetkellä koko olentoni.

RVA AKKOLA: Niin. Johannes, sinä voit alussa sanoa sediksi heitä. — (Taputtaa poskelle häntä.) Hän on niin kaino vielä. Katsokaa, hän punastuu kuin nuori tyttö.

RENNE: Se on virhe, joka kyllä menee ijän mukana.

RVA AKKOLA (hellästi): Eikö totta? Ja hän on vielä niin tunteellinen ja turmeltumaton. Ja kuinka hänen kiharansa pukevat häntä!

RENNE: Myöskin hänen kravattinsa on hyvin kaunis.

RVA AKKOLA: Niin. Ja kuinka ruusu hänen napinlävessään lemuaa suloiselta. — (Hengittää sen tuoksua, korjaa hänen kiharoitaan.) Se sopii runoilijalle.

MATTI: Hän on runoilija?

RVA AKKOLA (juhlallisesti): Suuri runoilija, suurin, minkä Suomi vielä on synnyttänyt! — Ja kuinka hän rakastaa kansaa! Ja kuinka kansa kerran tulee häntä rakastamaan!

MATTI: Johannes Kointähti? — (Kuin etsien muistostaan.) Onko hän julkaissut jotakin?

RVA AKKOLA: Ei, ei vielä. Onhan hän niin nuori, juuri tullut ylioppilaaksi. Ei, hän ei ole vielä julkaissut mitään.

MATTI (kumartaen): Jaa, siinä tapauksessa minä uskon mitä parasta hänestä.

RVA AKKOLA: Hän ei ole tahtonut banaliseerata tunteitaan, hän ei ole voinut riisua itseään suuren yleisön edessä alastomaksi.

RENNE: Mutta teidän edessänne?

RVA AKKOLA (haaveellisesti): Minulle hän on lukenut runojaan.

RENNE: Siitä ei hänen luonnollinen kainoutensa ole estänyt häntä?

RVA AKKOLA: Ei. Hän ei peitä minulta mitään, hän avaa, hän paljastaa salaisimmat kalleutensa minulle. — Mutta luonnollisesti vain kahden kesken.

RENNE: Luonnollisesti. — Mutta eikö rouva istuisi?

RVA AKKOLA: Kiitos. Jos sallitte, istun tänne teidän ihanaan lehtimajaanne, kukkasien suojaan…

RENNE: Olkaa niin, hyvä.

RVA AKKOLA: Ne muistuttavat minulle kesää. Ah! — (Ojentuu sohvalle kukkaisryhmän luona oikealla ja sulkee silmänsä uneksien.) Johannes, sinä voit myöskin tulla tänne.

MATTI (Rennelle): Emmeköhän me nyt jättäisi heitä?

RVA AKKOLA: Johannes, Johannes Kointähti! Ojenna kätesi minulle, tunne kuinka, kuinka poveni sykähtelee! (Johannes ujostuneena tekee työtä käskettyä.) Me olemme kesässä, Suomen metsien hämärässä…

MATTI: Hyvä rouva, minun täytyy nyt sanoa jäähyväiseni.

RVA AKKOLA: Menkää te vaan! — (Ojentaa kätensä Rennelle.) Tekin tahdotte mennä? Huomaan, että aiotte saattaa ystäväänne.

RENNE: Niin, minulla on todellakin hiukan asiaa kaupungille. Mutta minä toivon, että isäni tulee heti.

RVA AKKOLA: Älkää ollenkaan antako häiritä itseänne! — (Ojentaa kätensä. Matti ja Renne menevät oikeanpuolisesta takaovesta. Vaitiolo.) Kuuletko, kuinka käki kukkuu? Tunnetko, kuinka Suomen lehdot lemuavat…? — Ah, sen voi tuntea vain hieno sielu! (Sulkee silmänsä uneksien. — Susanna tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta kantaen kahvitarjotinta ja hyräillen pelastus-armeijalaista voitonvirttä. Rva Akkola karkaa ylös kauhistuneena.)

SUSANNA (laulaa):

Ma taisteluita lemmin riveissä armeijan, ja ottelu vaikk' kestää, en väisty milloinkaan. Kun taiston päättyessä ma heitän miekkani…

RVA AKKOLA (pidellen korviaan): Kuka te olette? Miksi te loilotatte? Kenen luvalla te häiritsette meitä? (Susanna laskee kahvitarjottimen pöydälle, panee kädet puuskaan ja luo musertavan silmäyksen häneen.)

SUSANNA: Minä olen Pelastus-armeijan lauluprikaatin jefreitteri!

(Purjehtii ulos loukatussa ylpeydessään.)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Rva Akkola ja Johannes Kointähti etualalla oikealla. Kanslianeuvos Puntarpää, nyt täysin puettuna, tulee vasemmanpuolisesta takaovesta. Rva Akkola rientää häntä vastaan.

RVA AKKOLA: Herra kanslianeuvos! (Tarttuu molemmin käsin hänen käteensä, horjuu, lankeaa hänen jalkoihinsa. Kanslianeuvos koettaa väkivoimalla häntä ylös kohottaa.)

KANSLIANEUVOS: Hyve rouva Akkola! Koettaka suista liikutuksenne.

RVA AKKOLA: Te olette sankari! Te olette Leonidas! Te kamppailette kalpeessa eikä kukaan näe teidän taistojanne!

KANSLIANEUVOS: No, mite hullu, mite hullu… (Saa hänet vihdoin nousemaan.)

RVA AKKOLA (suurella pateettisella kädenliikkeellä): Johannes, Johannes Kointähti! Katso häntä! Tee runo hänestä! Vala vaskeen, veistä marmoriin hänet! — Näet edessäsi stoalaisen filosofin.

KANSLIANEUVOS (katsoo ympärilleen): Kointekti? Kuka se on?

RVA AKKOLA: Ah, enkö ole vielä häntä teille esittänyt. — (Johdattaa
Johanneksen kanslianeuvoksen luo.) Tässä hän on. Kansan toivo, Suomen
Johannes, hän, joka on päättänyt uhrata nuoren elämänsä meidän
suomalaiselle viljelyksellemme!

KANSLIANEUVOS: Niinkkö? — (Ojentaa kätensä ystävällisesti
Johannekselle.) Te rakasta kansa? Te pite pyhene soomenmeeli?

RVA AKKOLA: Josko hän rakastaa! Josko hän pitää pyhänä sitä! — Ah, te ette tunne häntä, herra kanslianeuvos. Hän suorastaan jumaloi kansaa. Ja hän tahtoo laskea nuoren, hehkuvan sydämensä kansallisen asian alttarille.

KANSLIANEUVOS (aina ystävällisemmin): Se ilakdutta minu. Te luke yliopistossa?

RVA AKKOLA: Tietysti hän lukee. Mutta te ymmärrätte: tutkinnot ovat hänelle vain sivuasia. Kotka kaipaa ilmaa, Kointähti taivaan korkeutta.

KANSLIANEUVOS: Mine ymmerte. Henelle on joku varma, viittiloitu elementekteve? Sielle siselle? (Osoittaa sydäntään.)

RVA AKKOLA: Oh, kuinka hyvin te ymmärrätte hänet, herra kanslianeuvos! — Mitä minä sanoin sinulle, Johannes? Kanslianeuvos Puntarpää on lukeva sielusi sisimmät ajatukset.

KANSLIANEUVOS: Kiiten hyveste luottamisesta, hyve rouva. — Mille alalle hen aikko graadi jelkken andadua?

RVA AKKOLA: Kaikki alat ovat hänelle avoinna, herra kanslianeuvos. Hän on kuin tarun jättiläinen.

KANSLIANEUVOS: Tarun jetti —?

RVA AKKOLA (lennokkaasti): Niin. Hän vain koskettaa isänmaataan, ja tuhatkertaiset voimat kasvavat hänelle. Hän vain polkaisee Suomen multaa, ja legionat nousevat maasta hänelle.

KANSLIANEUVOS: Soome multta? — Niin, oikken, oikken. Mine pite klassillisista värttauksista. — Hen aikko maanviljelije?

RVA AKKOLA: Suomen henkinen maanviljelijä on hänestä tuleva.

KANSLIANEUVOS: Hänkkinen? — Te puhu Soomen multta?

RVA AKKOLA: Minä tarkoitin kuvaannollisesti. — Mitä olisi Suomi ilman
Johannes Kointähteä? Kolkko korpi, raivaamaton erämaa…

KANSLIANEUVOS: On ollut, hyve rouva, on ollut. Ja olisi vielekin ehken ilman noitta kansallisen härätyksen suuria kynttömeehiä. — (Osoittaa Snellmanin ja Yrjö-Koskisen rintakuvia.) Ynnä heiden vehepetöisiä palvelijoittan. (Osoittaa vaatimattomasti itseään.)

RVA AKKOLA (hartaudella): Niin. He suuret, he suuret. — (Katsoo hetkisen haaveellisesti rintakuviin. Kääntyen kanslianeuvoksen puoleen.) Ja te suuri! Sallikaa minun suudella sitä kättä, joka on piirtänyt niin monta kaunista lehteä kansamme kultuurihistoriaan.

KANSLIANEUVOS: No, mite turha, hyve rouva, mite turha! (Sallii sen kuitenkin tapahtua.)

RVA AKKOLA: Johannes! Tule lähemmäksi! — Herra kanslianeuvos! Sallikaa lasten tulla teidän tykönne. Sallikaa hänen suudella teidän toista kättänne, sillä hänkin on teidän innokkaimpia ihailijoitanne.

KANSLIANEUVOS: Tulkka, hyve noori mies, tulkka! Lasten ja imeveisten suusta pite meille totuus kuulutettaman.

RVA AKKOLA: Kuinka kauniisti, kuinka ihanteellisesti sanottu! — Tule, Johannes! Älä yhtään ujostele! Näethän, että herra kanslianeuvos on sinulle hyvin suosiollinen.

KANSLIANEUVOS: Teme on liikka, hyve rouva, teme on liikka. (Kääntyy pois liikutettuna. Johannes Kointähti itkee ääneensä, Rva Akkola kastaa kanslianeuvoksen kättä hiljaisilla kyyneleillään. Pitkä vaitiolo.)

RVA AKKOLA (vienosti): Eikö totta? Tämä on suuri hetki, herra kanslianeuvos. Kun kosketan teidän kättänne, on kuin tuntisin historian valtimon tykytyksen. — (Vaitiolo.) Siunatkaa häntä, herra kanslianeuvos!

KANSLIANEUVOS: Jumala sinu hyve poikkueni siunatkon!

RVA AKKOLA: Poikani! Kuuletko, Johannes, hän sanoo: poikani! — Ottakaa hänet omaksi pojaksenne, herra kanslianeuvos, ottakaa!

KANSLIANEUVOS (irroittautuen): Kuinkka? Ottopoikka!

RVA AKKOLA: Te saatte hänet. Minä luovutan hänet teille. Minä uhraudun.

KANSLIANEUVOS: Hyve rouva…

RVA AKKOLA: Ei, te ette voi estää minua uhrautumasta, niin katkeraa, niin sydäntäviiltävää kuin minulle onkin kadottaa hänet. — Ottakaa hänet! Kasvattakaa hänet kansalle ja isänmaalle!

KANSLIANEUVOS (hiukan hämillään): Hyve rouva, minulla on kaksi poikka jo.

RVA AKKOLA: Ottakaa hänet siis teidän henkiseksi opetuslapseksenne! Te näette, kuinka hän jo nyt teitä kunnioittaa ja rakastaa.

KANSLIANEUVOS: Hänkkiseksi? Se voisi keyde peinse. — Mutta nein ekki?
Mine en tiette viele, onkko hen kala vai linttu.

RVA AKKOLA: Tarun prinssi hän on, voitteko sitä epäillä? Ettekö näe, kuinka korkeiden jumalien diadeemi loistaa hänen kulmiltaan?

KANSLIANEUVOS (levottomana): Mine en nekke. Mine en nekke mike diadeemi. Mine en nekke mitte. — Sitepaitti minu vaimo ei ole kottona…

RVA AKKOLA: Isabella! Oh, hän on kyllä mielihyvällä antava suostumuksensa tähän teidän perheenne yhtä odottamattomaan kuin kallisarvoiseen lisäykseen.

KANSLIANEUVOS: Hen äi suostu. Hen äi takdo lisete mike pärhe ene. Hen sano, henelle tuotta kylle murhe jo ottotyter.

RVA AKKOLA: Juuri hänestä minä tahdoin puhua teille. — Hänen kihlauksensa on siis todella purkautunut?

KANSLIANEUVOS: On, sitte pahempi. Ja se ole heppe koko pärhele. Suokka anteksi, hyve rouva: mine en takdo mike ottolapsi ene!

RVA AKKOLA: Jumala itse on lähettänyt minut teidän tykönne. — Missä hän on?

KANSLIANEUVOS: Kuka?

RVA AKKOLA: Tuulikki, teidän tyttärenne?

KANSLIANEUVOS (osoittaen vasemmalle): Hen itke toolla. Lohduttaka, jos voitte hente. Mutta mine en takdo mike ottopoika. — Ottaka itte, hyve rouva!

RVA AKKOLA: Minä? Mitä te ajattelette, herra kanslianeuvos? Onhan hän vain ystävä, vain nuorempi veli minulle…

KANSLIANEUVOS: Te voissi olla eitti henelle.

RVA AKKOLA (luoden silmänsä alas): Herra kanslianeuvos! Minulla ei ole lasta. Minä en osaisi olla äiti hänelle.

KANSLIANEUVOS: Mees teille kuittenkin on. Teille piteisi olla lapsi.
Miksi te ette hankki lapsi, hyve rouva?

RVA AKKOLA (aivan ujostuneena): Herra kanslianeuvos! Minä olen kokonaan uhrautunut kansan asialle.

KANSLIANEUVOS: Hyve. Oikken hyve. Mutta teitten piteisi myöskin uhratua meehellene, — pärhe on yhteiskunnan pärustus. Ja lapseton pärhe-eleme äi ole mikke pärhe-eleme!

RVA AKKOLA: Sen onnen on taivas evännyt minulta. Mutta se on antanut minulle toisen, suuremman onnen: synnyttää kuolemattomia lapsia maailmaan.

KANSLIANEUVOS: Koolematto —? Ah, te tarkoitta hängelisesti…

RVA AKKOLA (painaen sydäntään): Niin juuri, kirjoja, minun henkisiä lapsiani, jotka polttavat täällä poveni alla. Herra kanslianeuvos! Tämä äitiys estää minua muiden naisten suloista kohtaloa kadehtimasta.

KANSLIANEUVOS: Ja myöskin pitemeste ottolapsi?

RVA AKKOLA: Myöskin siitä, herra kanslianeuvos. Te ymmärrätte: minun on täytynyt kokonaan elämäntehtävälleni uhrautua.

KANSLIANEUVOS: Mine ymmerte. Mutta myösken mine en takdo mike ottolapsi. Äikke minu vaimo takdo. Äi hängelinen äikke ruumilinen.

RVA AKKOLA (ratkaisevalla äänellä): Ottakaa siis vävy!

KANSLIANEUVOS: Vevy? Mine otta vevy, mutta vevy äi tule. Te tiette, he purkka naimiskauppa.

RVA AKKOLA: Se oli kenties kaitselmuksen viittaus teille. Kuka puhuu enää teidän entisestä vävystänne? Kuka puhuu enää teidän ottotyttärenne puretusta kihlauksesta?

KANSLIANEUVOS: Mine luule, koko mailma puhu siitte. — Mutta miste vevyste, miste kihlauksesta te, hyve rouva, puhu sitten?

RVA AKKOLA (voitonvarmasti): Uudesta. Onnellisemmasta.

KANSLIANEUVOS: Hängelisestä? — Te keytte aina kuvakeeli.

RVA AKKOLA: Tällä kertaa minä puhun teidän todellisesta, tulevasta vävystänne.

KANSLIANEUVOS: Mike se on? Minulla äi ole miken uusi vevy.

RVA AKKOLA: On, teillä on, herra kanslianeuvos. Taivas on teille hänet tässä raskaassa koettelemuksessanne lähettänyt.

KANSLIANEUVOS: Taivas? Mine en, heppe kylle, ole pyytenyt sen appu temen asjan peele.

RVA AKKOLA: Se on kuitenkin kuullut teidän sydämenne salaisen toivotuksen. — Olkaa hyvässä turvassa, herra kanslianeuvos! Teillä on vävy, suuri vävy, joka kunnian kuninkaana on astuva teidän perheesenne.

KANSLIANEUVOS: Kunnian kuninkahana? — Kuka hen on? Misse hen on? Ja mike henen nimi on, tuon onnenlöyttökeisen?

RVA AKKOLA (majesteetillisesti): Hän on tässä. Ja hänen nimensä on
Johannes Kointähti.

KANSLIANEUVOS: Kuinkka? Hen? Hära Kointekti? — (Hämmästyneenä.) Esken lapsi, nyt vevy talon.

RVA AKKOLA: Lapsi tai vävy, sehän ei muuttane asiaa. Katsokaa, kuinka hän punastuu! Katsokaa, kuinka kaino ja turmeltumaton hän on!

KANSLIANEUVOS: Mine katto. Ja hen rakasta Tuulikki?

RVA AKKOLA: Voitteko epäillä sitä? Hän on ihannoiva, hän on ikuistava, hän on henkensä korkeuksiin kohottava hänet, — niin, tietysti, sitten kuin hän ensin saa nähdä tyttärenne.

KANSLIANEUVOS: Kuinkka? He äivät ole vielä tappanut toissian?

RVA AKKOLA (innokkaasti): Tavanneet? Mitä te ajattelette? Ilman teidän suostumustanne? — Mutta hän palaa halusta tutustua…

KANSLIANEUVOS: Jaa, tuttustuka, tuttustuka! — (Kätensä ojentaen.) Mine teytty nyt menne. Mine en voi oikken hyvin. Mine en ole vielä tehnyt minu aamupromenadi.

RVA AKKOLA: Tehkää se, herra kanslianeuvos, tehkää! Älkää suinkaan antako meidän häiritä itseänne. Teidän kallis terveytenne…

KANSLIANEUVOS: Nin, minu tärveys ei salli mike meelenliikutus nein aamupeive. Leekkeri on keeltenyt sen. Ja nyt mine ole valvonut kokko yö!

RVA AKKOLA: Mitä te ajattelette? Koko yön? — Johannes, sinä kuulet. Hän on sankari. Hän on taistellut taistelunsa.

KANSLIANEUVOS (hermostuneena): Nekkemin, hyve rouva, nekkemin. Toivon, että vaimoni on pian oleva kottona.

RVA AKKOLA: Näkemiin, herra kanslianeuvos. — (Pitää kädestä, katsoo silmiin häntä.) Eikö totta? Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti.

KANSLIANEUVOS: Paljo makdolista, hyve rouva. — Hyvesti myös teille, hära
Kointekti. Toivon nekkeveni teitte teelle takaisin tullessani.

RVA AKKOLA: Hän kiittää ja kumartaa.

KANSLIANEUVOS (taputtaa olalle häntä): Hen äi puhu paljon. Se on hyve märkki meelen syvydeste. — (Nyykäyttäen päätään rva Akkolalle.) Te puhu henen poolestansa. (Menee oikeanpuolisesta takaovesta. Rva Akkola rientää Kointähteä syleilemään.)

RVA AKKOLA: Kuulitko, kuinka ystävällinen hän oli minulle? Ja huomasitko, miten hellästi ja isällisesti hän jo sinua kohtelee? — Nyt minä kutsun tänne Tuulikin. Saatpa nähdä, kuinka te tulette toisistanne pitämään.

(Menee ovelle vasemmalla ja koputtaa. Kointähti aina yhtä passiivisena etualalla oikealla.)

TUULIKKI (sisältä): Sisään!

RVA AKKOLA: Se olen minä, rouva Akkola. Pyytäisin Tuulikkia, kaunotukkaa, tulemaan hetkeksi tänne. — (Tuulikki tulee itkenein silmin.) Rakas Tuulikki! (Karkaa hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee häntä.)

TUULIKKI: Rakas täti!

RVA AKKOLA (itkien): Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. — (Pitkä, nyyhkyttävä vaitiolo.) Minä tiedän, tiedän kaikki. Sinun ei tarvitse selittää mitään. Tuo kurja mies…

TUULIKKI: Niin. Hän on pettänyt minut.

RVA AKKOLA: Hän ei ansainnut sinua. — Armas Tuulikki! Kaikki on siis lopussa teidän kahden välillä?

TUULIKKI: Kaikki. Hän on kyllä pyrkinyt puheilleni…

RVA AKKOLA (ankarasti): Se irstailija! Hän uskaltaa! — Sinä et tietysti ole ottanut vastaan häntä?

TUULIKKI: En. Mitä täti minusta ajattelee? — Hän kävi jo eilen illalla kerran ja tänä aamuna hän on käynyt kahdesti.

RVA AKKOLA: Mikä häpeämättömyys!

TUULIKKI: Susanna on minun määräyksestäni hänet jo ovelta takaisin käännyttänyt. — Hän on myöskin koettanut kirjeellisesti minua lähestyä.

RVA AKKOLA: Se kiusaaja! Hän tahtoo vietellä, hän tahtoo houkutella sinut.

TUULIKKI (arvokkaasti): Minä olen aukaisemattomana hänen kirjeensä takaisin lähettänyt.

RVA AKKOLA: Se oli sinun velvollisuutesi. — Sinä olet sankarillinen luonne. En tule unohtamaan sinua uudessa romaanissani.

TUULIKKI: Kiitos, täti. — Tunnen, että minun pitäisi olla urhoollinen.
Ja kuitenkin… (Painaa päänsä itkien hänen olkaansa vastaan.)

RVA AKKOLA: Ja kuitenkin? Mitä, Tuulikki? Sinä voit sanoa kaikki minulle. Suoraan ja peittelemättä kuin omalle äidillesi.

TUULIKKI: Hänelle minä en voi puhua näistä asioista mitään. — Kuitenkin, jos hän nyt tulisi…

RVA AKKOLA: Nyt? Hän? — Tuulikki! Mitä tahdot sinä sanoa minulle?

TUULIKKI (häpeilevästi): En tiedä. Ehkä kuitenkin ottaisin vastaan hänet. — (Ovikello soi.) Herra jumala! Siinä hän on! (Peittää kasvonsa käsillään. Tahtoo karata takaisin kamariinsa. Rva Akkola pidättää häntä.)

RVA AKKOLA:' Älä pelkää! Salli minun toimia sinun puolestasi.

SUSANNA (tulee oikeanpuolisesta takaovesta): Tuomari Heimonheimo tahtoo tavata neitiä.

RVA AKKOLA: Ei, hän ei ota vastaan ketään. Hän on sairas.

SUSANNA: Minä olen sanonut sen hänelle. Mutta hän tahtoo kuitenkin tulla.

RVA AKKOLA (kädet puuskassa): Koettakoon hän vain!

TUULIKKI: Täti!

SUSANNA: Hän pyytää päästä sisälle vain pariksi minuutiksi. Mitä minä siis saan sanoa hänelle?

RVA AKKOLA: Että hän älköön enään koskaan rohjetko avata tämän talon ovea! — (Polkee jalkaansa.) Hänen pitää nyt mennä heti, heti!

SUSANNA: Herra siunatkoon! Menee kait se siitä vähemmälläkin. (Poistuu.
Hetken perästä kiivaita ääniä eteisestä.)

RVA AKKOLA: Se hirviö! Hän tahtoo tunkeutua väkivallalla tänne.
(Rientää eteiseen.)

TUULIKKI: Täti! Täti! (Koettaa pidättää häntä. Heittäytyy itkien sohvankulmaan. Hetken perästä rva Akkola takaisin hengästyneenä.)

RVA AKKOLA: Hän on poissa. Minä kiskasin oven kiinni hänen nenänsä edestä. — (Istuu sohvalle Tuulikin viereen.) Rakas Tuulikki! Minä ymmärrän, että sinun sydämesi vuotaa verta…

TUULIKKI (häntä kaulaten): Täti! Sinä olet niin hyvä. Ja hän on niin paha, niin paha. — Ja sentään minä olisin ehkä myöntänyt nuo pari minuuttia hänelle.

RVA AKKOLA: Me olemme heikkoja, me naiset. Mutta juuri siksi meidän tulee tukea toisiamme. — Tuulikki! Nyt tulee sinun avata sydämesi kokonaan minulle.

TUULIKKI (pyyhkien): Minulla ei ole ketään muuta ystävää. — Mitä tahdot sinä tietää, täti?

RVA AKKOLA: Kuinka se tapahtui? Milloin se tapahtui? Mitä sinä sanoit?
Ja mitä hän sanoi sinulle?

TUULIKKI: Hän? Hän ei ehtinyt sanoa mitään.

RVA AKKOLA: Ei mitään?

TUULIKKI: Hänellä ei ollut aikaa siihen. — Me istuimme sohvalla, hänen kotonaan, eilen iltapäivällä. Aivan kuin täti ja minä nyt tässä.

RVA AKKOLA: Missä sinä istuit? Missä hän istui? — Älä nyt vain unohda mitään!

TUULIKKI: En. Me istuimme ja juttelimme näin. Silloin, aivan sattumalta, loin minä silmäni hänen takkinsa rintapieleen ja näin pitkän, vaalean hiuksen siinä…

RVA AKKOLA (kauhistuneena): Taivaan vallat! — Kerro nyt vain kaikki tarkasti ja seikkaperäisesti.

TUULIKKI: Kyllä. — Minä vaikenin äkkiä, hän vaikeni ja katsoi kysyvästi minuun.

RVA AKKOLA: Ja sinä?

TUULIKKI: Minä katsoin häneen ja pidin tuota todistuskappaletta hänen silmiensä edessä.

RVA AKKOLA: Ja hän?

TUULIKKI: Hän hämmästyi. Hän hymyili…

RVA AKKOLA: Hymyili? Hän julkesi hymyillä?

TUULIKKI: Huomasin heti, että hänellä oli paha omatunto. Silloin purskahdin minä itkuun ja juoksin pois. Hän koetti estää…

RVA AKKOLA: Estää? Hän koetti estää? Hän tahtoi tehdä väkivaltaa naiselle?

TUULIKKI: Hän sanoi tahtovansa selittää minulle asian. Mutta minä en tahtonut kuulla hänen selityksiään.

RVA AKKOLA: Siinä teit aivan oikein. Sillä hän olisi turmellut sielusi viattomuuden.

TUULIKKI: Hän seurasi porraskäytävään saakka minua. — Heti kotiin tultuani kerroin minä kaikki vanhemmilleni ja lähetin takaisin hänen kihlansa ja kirjeensä hänelle…

RVA AKKOLA (suudellen häntä): Se oli uhri, jonka olit velkapää siveydellesi ja naisellisuudellesi. — Ja sitten tuntui sinusta jo paljon helpommalta, eikö totta?

TUULIKKI: Ei. Ei se helpottanut. Minä melkein kaduin, että olin tehnyt niin.

RVA AKKOLA: Kaduit? Kuinka se on ymmärrettävä?

TUULIKKI: Olisihan minun pitänyt kuulla, mitä hänellä oli puolustuksekseen sanottavaa. Mutta kun jälleen ajattelin, että hän seisoisi tuossa edessäni ja valehtelisi minulle…

RVA AKKOLA: Ole varma siitä, että hän olisi valehdellut. Miehillä on aina tuontapaisissa asioissa tuhat selitystä.

TUULIKKI (pidättäen itkuaan): Niin päätin minä jälleen olla taipumaton. — Ja nyt se on lopussa, auttamattomasti lopussa! Eikä tämä haava enää koskaan mene umpeen minun sydämessäni! (Painaa päänsä itkien hänen olkaansa vasten.)

RVA AKKOLA: Aika on sen parantava. Uusi rakkaus on jälleen ensimmäisen murheesi kummun kukkasilla kaunistava. — (Nousten.) Johannes! Tule tänne! Istu hänen vierelleen!

TUULIKKI (säpsähtäen): Johannes? Kuka hän on? (Kointähti on edellisen aikana istunut kasviryhmän varjossa, selaillut pöydällä olevia albumeja, vilaissut aina välillä salavihkaa Tuulikkiin ja painanut vihdoin pään kätensä varaan uneksien. Nousee nyt neuvottomana.)

RVA AKKOLA: Ah, enkö ole vielä häntä sinulle esitellyt? — Johannes,
Johannes Kointähti, sinun suuri, sinun armas ihailijasi.

TUULIKKI: Hän? Ja hän on istunut koko ajan siellä? Ja hän on kuullut kaikki? — Täti! Näin sinun ei olisi pitänyt minua kohtaan menetellä. (Kääntyy pois, on jälleen itkuun purskahtamaisillaan.)

RVA AKKOLA (rauhoittaen): Oh, ei hän ole kuullut mitään. Hän on uneksinut. — Rakas Tuulikki, sinä et vielä tunne häntä. Hän elää vain omissa kauneusmaailmoissaan.

TUULIKKI: Voi olla. Mutta kuitenkin…

RVA AKKOLA: Hän runoilee. Hän tekee sonetteja. — Sinähän pidät niin paljon runoista, Tuulikki?

TUULIKKI: Kyllä.

RVA AKKOLA: Sinä kuulet, Johannes. Hän pitää jo nyt paljon sinusta. — Ojentakaa kätenne toisillenne. Teidän pitää tulla ystäviksi, hyviksi ystäviksi…

TUULIKKI (kainosti): Täti! (Ojentaa kätensä punehtuen.)

RVA AKKOLA: Ikuisiksi ystäviksi. — Kas niin! Katsokaa toisianne syvälle silmiin, pitäkää kauan kädestä kiinni toisianne. — (Kyyneltyvin silmin.) Te nuoret! Te kevät-esikot!

TUULIKKI: Minä pidän paljon hyvistä runoista. Mutta itse harrastan minä enempi kuvaamataiteita.

RVA AKKOLA: Hänkin harrastaa niitä. Hän piirtää. Hän maalaa. Hän pakottaa kupariin.

TUULIKKI (mielenkiinnolla): Niinkö? Minä puolestani harjoitan nahkaplastiikkaa.

RVA AKKOLA: Ah! Juuri se on jo kauan ollut hänenkin salainen intohimonsa. — Kuuletko, Johannes? Hän harjoittaa nahkaplastiikkaa!

TUULIKKI: Niin. Mutta enimmän minä kuitenkin pidän musiikista.

RVA AKKOLA (innostuksella): Musiikista? — Kuuletko, Johannes? Tuulikki pitää musiikista! Mikä onni! Kuinka te kaksi sovitte hyvin toisillenne!

TUULIKKI: Pitääkö herra Kointähti myös musiikista?

RVA AKKOLA: Se on hänen sielunsa, se on hänen elämänsä! Hän soittaa, hän laulaa, hän säveltää.

TUULIKKI: Säveltääkö hän? — Täti sanoi äsken, että hän oli runoilija.

RVA AKKOLA: Hän on kaikkea. Mikään inhimillinen ei ole vieras hänelle. — Ja hänestä tulee Suomen suurmies! Mutta hän kaipaa pehmeää, valkoista naiskättä, joka voi ohjata ja taluttaa hänet kunnian kukkuloille.

TUULIKKI (viitaten sohvapöydän ääreen): Ettekö istuisi?

RVA AKKOLA: Johannes! Kuuletko? Hän pyytää istumaan sinua vierelleen. — (Istuttaa heidät molemmat sohvaan.) Ja minä kaadan kahvia teille. — Kas noin! Nyt te istutte kuin omassa kodissanne.

TUULIKKI: Eikö täti istuisi tänne? (Aikoo jättää paikkansa hänelle.)

RVA AKKOLA: Sinne? Ei, ei. — Tänne matolle minä voin istua. Katsoa kaukaa ja ihailla teidän iloista seurusteluanne. (Istuu matolle kukkaisryhmän luo. Vaitiolo.)

TUULIKKI: Herra Kointähti tahtoo ehkä lisää leipää? (Tarjoaa kahvileipää hänelle.)

RVA AKKOLA (uneksien): Teitä kahta! Kahta harhailevaa sielua elämän erämaassa, jotka olette toisenne löytäneet. — (Vaitiolo.) Johannes, ojenna kannel minulle! Tahdon soittaa sydämeni laulun teille.

TUULIKKI: Täti on liian hyvä. (Kointähti tekee työtä käskettyä.)

RVA AKKOLA: Kiitos. — (Ojentaa kätensä hänelle, katsoo häntä silmiin kauan ja merkitsevästi.) Mene hänen luokseen! Sydämesi morsian istuu ikävässä ja odottaa sinua. — (Kointähti menee entiselle paikalleen Tuulikin viereen.) Tuulikki, anna kätesi hänelle…

TUULIKKI (arasti): En tiedä, onko se oikein sopivaa.

RVA AKKOLA: Kyllä, kun tätisi sallii sen. — Kas niin! — (Vaitiolo.) Sulkekaa silmänne! Suomen multa tuoksuu, Suomen soitto helisee. (Soittaa. Tuulikki ja Kointähti istuvat käsikkäin, mutta muuten sangen kaukana toisistaan, kumpikin kovin vaivautuneina ja ujostuneina. — Isabella tulee oikeanpuolisesta takaovesta.)

ISABELLA: Mitä tämä merkitsee?

TUULIKKI (vetää kätensä pois): Äiti!

RVA AKKOLA: Isabella, älä häiritse heitä! He rakastavat toisiaan, he ovat kihloissa.

ISABELLA: Kihloissa! Oletko tullut hulluksi, Tiila? — (Menee ja pudistaa häntä.) Nouse hetipaikalla ylös! Minä vaadin selitystä tästä kohtauksesta.

RVA AKKOLA: Ystäväni, sinä käytät aina niin karkeata puhetapaa. — (Panee pois kanteleen ja nousee.) Etkö voi vähemmällä ymmärtää? — Me olimme niin kaukana todellisuudesta.

ISABELLA: Sen ymmärrän. Mutta se ei ole mikään selitys. — (Rva Akkola aikoo puhua.) Eikä minulla sitäpaitsi ole aikaa kuunnella sinun selityksiäsi. Naisliiton johtokunta kokoontuu täällä tuossa tuokiossa…

RVA AKKOLA: Naisliiton? — Minäkin kuulun siihen. Mutta minä en ole saanut mitään tietoa kokouksesta.

ISABELLA: Tulen juuri kotoasi, johon olen jättänyt sanan siitä. — Liiton puheenjohtajana tahdon lojaalisesti kuulustaa teidän mielipidettänne, ennen kuin teen lopullisen päätöksen Tuulikin kihlauksesta.

TUULIKKI: Kuinka? Päätetäänkö täällä minun kihlauksestani?

ISABELLA (ankarasti): Luonnollisesti. Ethän toki uskone, että sinä yksin voisit solmia ja purkaa sydämesi asioita? — Asia koskee koko naissukukuntaa.

RVA AKKOLA: Mutta hänhän on jo kihloissa. Enkö sanonut sinulle?
Johannes, Johannes Kointähti on oleva hänen autuutensa.

TUULIKKI: Täti!

ISABELLA (ylenkatseellisesti): Tuoko? — Kukin asia on kerrallaan ratkaistava, ja minä puhun hänen oikeasta kihlauksestaan, kihlauksesta tuomari Heimonheimon kanssa.

TUULIKKI: Se asia on selvillä jo. Se on purettu.

ISABELLA: Hiljaa! Sinä et tiedä mitään. Etkä ymmärrä mitään. — Mene huoneeseesi!

TUULIKKI (nuhtelevasti): Äiti!

ISABELLA: Kiitä jumalaasi, että sinulla on äiti, joka sekä voi että tahtoo toimia sinun puolestasi. Mene! — (Tuulikki menee.) Ja tuota nuorta herraa me emme myöskään tarvitse täällä.

RVA AKKOLA: Oh, anna hänen olla! Näethän, että loukkaat häntä. Eihän hän ole mikään herra, hän on lapsi, hän on melkein kuin nainen vielä.

ISABELLA (uhkaavasti): Mutta hänestä voi vielä tulla mies.

RVA AKKOLA: Mitä vielä! Ei hänestä koskaan miestä tule — sellaista miestä tarkoitan, jota sinä pelkäät. Hän on niin hieno, hän on niin tunteellinen…

ISABELLA: Suoraan sanoen: puolimiehetkin, kaikki, joissa on vain murto-osakin miestä, ovat mielestäni enemmän tai vähemmän vihattavia.

RVA AKKOLA: Hänen suhteensa sinä erehdyt kokonaan. Hän on melkein kuin minun oma mieheni…

ISABELLA (hymyillen): Hänet sinä olet todellakin mallikelpoisesti kesyttänyt. — (Tullen taas vakavaksi.) Palvelukset, joita omalla olennollasi olet tehnyt Suomen naisasialle, ovat suuret, hyvin suuret.

RVA AKKOLA: Kuinka olen kiitollinen tuosta tunnustuksestasi! — (Syöksyy hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee häntä.) Me kaksi ymmärrämme täydellisesti toisemme.

ISABELLA: Me kaksi kyllä. Mutta tuo kolmas…

RVA AKKOLA: Hän on niin kiltti. Luota minuun! Hän ei ole häiritsevä meidän kokoustamme.

ISABELLA (vilkaisten vielä kerran Kointähteen): Olkoon menneeksi! Hän näyttää todellakin sangen vaarattomalta. — Mutta ennen kokouksen alkua tahdon näyttää sinulle uuden housuhameeni…

RVA AKKOLA: Housuhameen! — (Haaveellisesti.) Johannes, kuuletko, hänellä on housuhame!

ISABELLA: Olen päättänyt siinä tänäpäivänä teille ensi kerran esiintyä.

RVA AKKOLA (innostuneena): Kuinka ihanaa!

ISABELLA: Menkäämme! — Luonnollisesti se on vain pikkuseikka naisvapautuksen vaivaloisella polulla, mutta sen vertauskuvallinen merkitys voi kuitenkin olla arvaamaton.

RVA AKKOLA: Tietysti, rakas Isabella, tietysti. — Tule, Johannes! Me saamme nähdä hänen housuhameensa!

(Kaikki pois oikealle.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

    Kanslianeuvos Puntarpää tulee oikeanpuolisesta takaovesta.
    Hänen jäljessään Professori Hyypiö, Senaattori Salkkunen ja
    Parooni Elohiiri.

KANSLIANEUVOS: Hyve, ette tappasin teidet, rakkat ysteveni. Te tiette jo, mitä omituista minu ortten alla on tappahtunut.

ELOHIIRI: Sen pahempi, rakas veli. Me tiedämme sen.

KANSLIANEUVOS: Nyt tahdo mine kysy teilte: mite sano poolue, mite sano yliopisto ja korkkea hallitus siite?

HYYPIÖ (huolestuneena): Asia on todellakin vakava, hyvä veli. Ja voin vakuuttaa, että se akateemisissa piireissä, jo veljen virka-arvonkin takia, on herättänyt mitä kiusallisinta huomiota.

KANSLIANEUVOS: Voin ymmärtte, voin ymmärtte. Ottotyttereni tosin äi ole ylioppilas, vaan kuittenkin se todista huono hänkki nuorisossa. — Ja esivaltta?

SALKKUNEN: Mitä Hänen Majesteettinsa neuvon-antajiin tulee, oli asia meillä virkaveljien kesken kyseenalaisena juuri tänään aamupäivällä, ja me tulimme siihen yksimieliseen päätökseen, että veljen olisi maan edun ja yhteisen hyvän takia otettava harkitakseen, missä määrin olisi syytä ryhtyä toimenpiteisiin…

KANSLIANEUVOS: Mine harkitte. Minu on syyte. Mutta mine en voi rykdy toimenpiteisiin. Mine en ole miken auktoriteetti naimiskaupan alalla. — Ja poolue?

ELOHIIRI (vilkkaasti): Puolueen kannalta asia on aivan selvä. Skandaali on vältettävä, kihlaus jälleen solmittava. Snellman sanoo…

KANSLIANEUVOS: Kaikki kunnia hänen valttioviisalle toiminnalleen, mutta emmekö voisi nyt tesse jette henet. Mikä on veljen oma meelipitemys?

ELOHIIRI: Se on nopeasti selitetty. Ellei nuori pari sovi hyvällä, on heidät pakotettava siihen pahalla. Tertium non datur: ei ole mitään kolmatta mahdollisuutta olemassa.

KANSLIANEUVOS: Hyve veli hakka aina miekan kanssa gordilainen solmu. —
(Ovikello soi.) Mutta meite heiriten teelle. Menemme minu hoonesen.
(Ovat seisoneet keskilattialla, aikovat mennä vasemmanpuolisesta
takaovesta. Samalla tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta Hilja
Vadelma, Susannan ohjaamana.)

SUSANNA: Rouva on huoneessaan. (Menee.)

VADELMA: Anteeksi, hyvät herrat. — (Yleinen tervehtiminen.) Anteeksi, herra kanslianeuvos! Nimeni on Vadelma, neiti, Hilja Vadelma. Tulen Valkonauhan puolesta…

KANSLIANEUVOS: "Valkkonauha"? Se ole joku raittiuden liitto?

VADELMA: Eipä suinkaan, herra kanslianeuvos, vaan siveyden liitto langenneita naisia varten.

KANSLIANEUVOS (hiukan peräytyen): Te kuulu siihen? Te myös langetutettu nainen?

VADELMA: Minä toimin langenneiden naisten hyväksi. Minä vaikutan kansan keskuudessa.

KANSLIANEUVOS: Te rakasta kansa? Te uhratu? Mine ymmertte. — (Ojentaa kätensä hänelle.) Se ole kaunis asja, näitti Valimo.

VADELMA: Vadelma, pyydän.

KANSLIANEUVOS: Antteksi. Mille mine voin olla alammainen teille?

VADELMA: Kysymys on teidän tyttärestänne, oikeammin teidän ottotyttärestänne…

KANSLIANEUVOS: Nin, mitä heneste?

VADELMA: Tietoomme on tullut, että hän viime aikoina olisi joutunut ikäänkuin harhateille. Onhan se totta, herra kanslianeuvos?

KANSLIANEUVOS: Tjah, tavallan, se on hyvinkin totta. Hen äi rakasta kanssa. Hen ei uhratu, hen äi vaikutta langetettujen naisten etten. (Ovikello soi. Tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta Hellä Sinisalo, Susannan ohjaamana, jääden oikealle taka-alalle. Kukaan ei huomaa häntä.)

SUSANNA: Rouva on huoneessaan. (Menee.)

VADELMA (juhlallisesti): Hän on itse langennut nainen, herra kanslianeuvos.

SINISALO: Anteeksi…

KANSLIANEUVOS: Tavallaan, epeilemette. Riippu siitte, kuinkka korkkealle asetta ihanne.

VADELMA: Ihanne on asetettava Jumalan valta-istuimen läheisyyteen. Ja juuri siksi me tulemme tarjoomaan hänelle rauhallista tyyssijaa, lujan, lempeän ja jumalaapelkääväisen katsannon alla.

KANSLIANEUVOS (hämmästyneenä): Tyyssija? Henelle?

VADELMA: Me ymmärrämme varsin hyvin, ettei herra kanslianeuvos jo perheensä kunniankaan vuoksi voi pitää häntä kauemmin kattonsa alla.

KANSLIANEUVOS: Enkkö? — Te tarkoitta?

VADELMA: Tarkoitan ainoastaan hänen parastaan. — Ja siksi, ettei hän joutuisi kadulle ja lankeaisi kukaties vielä suurempaan kurjuuteen…

KANSLIANEUVOS: Hen on kadulta, hen on kurjudesta, se on totta. Mutta nyt henelle on katto, hyve näitti Sudelma…

SINISALO (aina yhtä arasti): Anteeksi…

VADELMA: Vadelma, pyydän. — Teidän on myös muistettava, herra kanslianeuvos, että olette suuressa edesvastuussa hänestä ja hänen kuolemattomasta sielustaan.

KANSLIANEUVOS: Mine muista. Mine vasta henet. Mite te takdo? — Henen sjeelu Härra hoittakon!

VADELMA: Tahdon ainoastaan, että herra kanslianeuvos ottaisi huomioon eräitä näkökohtia…

KANSLIANEUVOS (nyt jo aivan tulistuneena): Mite pärkkele mine otta hoomion, jos äi nekökokta! — Henen kasvattaminen saatta olla laiminlyötty…

VADELMA: Siinäpä se, herra kanslianeuvos. Teillä ei ole aikaa siihen, eikä se myöskään sovi teille. Me sitävastoin…

KANSLIANEUVOS: Sovi? Te puhu soppivaisus? Mine sano, te tule tuikki soppimattoman äkdotuksen kanssa…

SINISALO: Anteeksi…

VADELMA: Herra kanslianeuvos! Teemme sen parhaassa tarkoituksessa.

KANSLIANEUVOS (polkien jalkaansa): Mine antta palttu, mine antta potkupallo teiden tarkkoitus! — Kuinkka? Te takdo sulkke minu tyter pinhuusi…?

VADELMA: Herra kanslianeuvos…

KANSLIANEUVOS: Te ole heppemetön ihminen! Te blameera minu pärhe, te skandaliseera kokko minu sukukuntta.

VADELMA: Pyydän herra kanslianeuvosta muistamaan…

KANSLIANEUVOS: Mine muista. Mine muista kaikki, mite mine takdo! Mine en ole veele mike vanhuden höpperö.

VADELMA (loukkautuneena): Jos te ymmärrätte näin väärin minut, herra kanslianeuvos…

KANSLIANEUVOS: Mine ymmertte oikken! Luuleko te hullu minu? — Kuka te ole? Kuinkka te uskalta? Mite te teke teelle, näitti Sulitelma?

VADELMA: Vadelma, pyydän. — Siinä tapauksessa minulla todellakaan ei ole täällä mitään tekemistä.

KANSLIANEUVOS (jyrkästi): Ai! Menkke pois! Menkke sinne, misse pippuri ja inkiveeri kasva.

VADELMA: Minä menen. Mutta minä tulen takaisin, niin totta kuin Jumala on teidän kovan sydämenne pehmittävä.

KANSLIANEUVOS: Menkke! Elkke tulko! — Te kiihoitta, te tulistutta minu… (Tahtoo omin korkein käsin ohjata hänet ulos. Hyypiö, Salkkunen ja Elohiiri, jotka sillä aikaa ovat seisoneet vasemmalla, osaksi jutellen keskenään, osaksi seuraten edellistä kohtausta, pidättävät häntä.)

VADELMA: Ah! (Horjahtaa. Ovikello on soinut, Efraim Koppelo Susannan saattamana ovelle ilmestynyt. Hellä Sinisalo edelleenkin arkana ja pelokkaan toisessa ovipielessä.)

KOPPELO: Hyvä neiti! — (Susannalle.) Vettä! (Tukee Vadelmaa, joka kaatuu taagäin hänen syliinsä. Hellä Sinisalo ottaa säikähtyneenä askeleen eteenpäin.)

KANSLIANEUVOS (Koppeloa osoittaen): No, nyt tule tukthuusi!

SINISALO: Anteeksi, herra kanslianeuvos…

KANSLIANEUVOS (tuimasti): No, kuka te ole? Mite te takdo? — Ah, anteeksi, onhan se näitti Sinisalo! (Tervehtii kohteliaasti.)

SINISALO: Tahdoin ainoastaan pyytää, etteivät herrat antaisi häiritä itseään…

KANSLIANEUVOS: Emme suinkkan, emme suinkkan. — Te etsi Isabella?

SINISALO: Olen juuri menossa hänen huoneesensa. — Anteeksi… (Pujahtaa ujostuneena oikealle.)

KANSLIANEUVOS (katsoo hänen jälkeensä): Kovin blyygi fruntimmeri. — (Kääntyen Vadelmaan päin, jonka Koppelo sillä aikaa on saattanut istumaan.) Ja tuo toinen tuikki frekki! — No, kuoleko hen?

KOPPELO: Hän aukaisee juuri silmänsä, — (Susanna on tuonut vettä hänelle.) Voitteko paremmin?

VADELMA: Kiitos, pastori. — (Tarttuu innokkaasti hänen käteensä.) Pelastajani! — (Osoittaa kanslianeuvosta.) Mutta sanokaa tuolle miehelle, joka tahtoi tappaa minut…

KANSLIANEUVOS: Kuulkka, kuulkka peelle! Nyt hen syytte minua hängen rikoksesta.

VADELMA (nousten): Sanokaa hänelle, että minä en kuitenkaan poistu hänen talostaan, ennen kuin olen kuullut hänen vaimonsa mielipiteen asiasta.

KANSLIANEUVOS: Mike nainen!

VADELMA: Pyydän, herra pastori, ojentakaa käsivartenne minulle ja saattakaa minut rouvan huoneesen. Sillä siellä tämän talon ohjat ovat.

KANSLIANEUVOS (kääntyen herrojen puoleen): Mike temperamentti! —
(Vadelmalle.) Menkke siis sinne! Te teke minu rosenrasande, näitti
Vatupassi.

VADELMA: Vadelma, pyydän. — Sulkeudun suosioonne, hyvät herrat. (Poistuu Koppelon saattamana oikealle. Kanslianeuvos vaipua istumaan lääpästyneenä.)

KANSLIANEUVOS: Te neke, hyvät härat. Äi mike järjestys, äi mike auktoriteetti ene. — (Pitäen päästään.) Maailma on mullin mallin, Europpa ylesalaisin.

HYYPIÖ: Ymmärrän täydellisesti veljen prekäärin situatsionin.

KANSLIANEUVOS (ojentaa kätensä hänelle): Eikkö totta? Minu situatsioni on kärrassan kamala. — (Ojentaa toisen kätensä Elohiirelle.) Hyvet ystevet! Koettaka ymmertte…

ELOHIIRI: Juuri murheessa ja vastoinkäymisessä tunnetaan miehen karaktääri. Snellman sanoo…

KANSLIANEUVOS: Ninm nin, hyve, ette hen sano. — (Salkkuselle.) Ja sine?
Sine et sano mitten, velikultta?

SALKKUNEN (syvämietteisenä): Ajattelen juuri, olisiko ehkä syytä ottaa harkitakseen, missä määrin olisi tarpeenvaatimaa…

KANSLIANEUVOS: Hyve, hyve. Mutta etkö voissi temen ankkaran asioittentilan edesse kärrän jette tuo kuriaalikeeli?

SALKKUNEN: … missä määrin olisi tarpeen vaatimaa, sanon, kun ja koska meitä täällä alituisesti hairitään, asettaa keskustelun alaiseksi siirtyminen veljen huoneesen.

KANSLIANEUVOS (ojentaa kätensä hänelle): Oikken! — Mine mene vain ensin ja antta kesky palkkapiiale, etten otta vastan nin kerpesteken. — (Menee taustaan, törmää yhteen pastori Koppelon kanssa, joka syöksyy päistikkaa oikealta.) Ai, antteksi!

KOPPELO: Herra kanslianeuvos!

KANSLIANEUVOS: Jaa, hyve peive, hyve peive, hära pastori. Emmehen ole veele edes oikken tervehtänyt toinen toissen. (Puristaa hänen kättään sydämellisesti.)

KOPPELO: Hyvää päivää…

KANSLIANEUVOS: Te neke: teelle on hiukan levotontta. Mutta mille mine voi palvella hära pastori?

KOPPELO: Tulen oikeastaan sen suuren onnettomuuden johdosta…

KANSLIANEUVOS (raapaisten korvallistaan): Nin, hen purkka kihlaus. Mine arvan. Te takdo korrektsionianstaltti henet?

KOPPELO: Tarkoitukseni oli kääntää tämä onnettomuus teidän ja teidän kanssa-ihmistenne siunaukseksi. — (Osoittaa oikealle.) Mutta sen jälkeen, mitä olen nähnyt tuolla toisessa huoneessa, tohtinen tuskin toivoa…

KANSLIANEUVOS: Nin? Mite sielle tappahtu?

KOPPELO: Herra kanslianeuvos! Minä luulin tulevani kristilliseen kotiin, mutta minä huomaan joutuneeni paikkaan, missä … taikka toisin sanoen, jossa…

KANSLIANEUVOS: Puhukka! Puhukka aivan pelvotta, hära pastori!

KOPPELO (rykäisten): Siis teidän luvallanne, herra kanslianeuvos! — Hyvät herrat! Rakkaat sanankuulijani! Te tiedätte, että minä jo varhaisesta nuoruudestani, kansan parasta harrastaen, sen kansan, jota tulee vasta oikein tuntemaan vankilan hiljaisissa komeroissa, olen viime vuosina erikoisesti uhrautunut…

KANSLIANEUVOS: Mine tiette. Te rakasta kansa, te uhratu. Mutta mine en kesite, mike logikallinen ykteys…

KOPPELO: … olen viime vuosina erikoisesti uhrautunut "Kristillisen työväen" asialle. Mutta tänä aikana, jolloin ruumiit lähtevät haudoistaan ja epäsiveellinen kirjallisuus katkaisee kääriliinansa, tänä aikana, sanon, jolloin tiede näyttää häpynsä ja taide alastomuutensa…

KANSLIANEUVOS: Sht! Sht! — (Osoittaa oikealle.) Sielle on vaimoveki.

KOPPELO (antamatta häiritä itseään): … tänä aikana, sanon, jolloin ihmis-intohimot riehuvat hurjemmin kuin on Rooman ja Greekin pakanallisen mädätyksen ajoilta asti tapahtunut, jolloin Antikristus nousee ja Baabelin portto istuu kunnian kukkulalla…

KANSLIANEUVOS: Kaikki, mite te sano, on totinen totuus. Mutta eikkö hära pastori voissi puhu hiljempi eeni?

KOPPELO: … tänä aikana, sanon, jolloin Herran temppelit seisovat tyhjinä, mutta Perkeleen temppelit, teatterit, konsertit ja kaikkinaiset varieteet, kihisevät täynnä hänen laulavia, tanssivia ja mässääviä palvelijoitaan, jolloin maa ei riitä enää ihmisten synneille, vaan he astuvat ilmalaivoihin ja aeronautteihin…

KANSLIANEUVOS: Oikken, aivan oikken, hära pastori. Mine poolestani ole myös automobillien ankkara vastustaja, jo niiden kiirellisyden tekden, sille se sotti vasten koko Soomen kanssan peräsynttyinen luonnonlaattu.

KOPPELO (jylisevällä äänellä): … tänä aikana on luonnollista, että keksitään myös se kauhistus Jumalalle ja iljetys ihmisille, jota housuhameeksi sanotaan. Hyvät herrat! Sillä mitä on housuhame? Eikö se ole epäsikiö miehestä ja naisesta, sukurutsa Herran hengestä ja Saatanan salavuoteudesta…?

KANSLIANEUVOS: Hilja, hilja, hyve pastori! Mine pelkke, te härättä kuollet haudoistan.

KOPPELO: Herra kanslianeuvos! Sen kauhistuksen minä olen nähnyt teidän talossanne, tässä talossa, jossa olisin sen kaikkein viimeksi uskonut näkeväni.

KANSLIANEUVOS: Kuinkka? Olissiko minu vaimo, Issabella…?

KOPPELO (musertavalla äänellä): Myöskin kuningas Ahabilla oli vaimo, mutta koirat repelivät hänet kuoliaaksi. — Herra kanslianeuvos! Nähdessäni teidän vihityn vaimonne kantavan tuota vaatekappaletta, jonka nimeäkin jo kristityn kieli säikkyy lausumasta, minä en ihmetellyt enää ajan hurjuutta ja tapojen turmelusta: minä surkuttelin. Minä surkuttelin teitä, herra kanslianeuvos…

KANSLIANEUVOS: Hära Jumala! Hära Jumala! Te puhu nin kaunisti, ette minunkin paatutettu syden ailakta. (Pyyhkii kyyneleitään.)

KOPPELO: Minä surkuttelin häntä, jonka pääksi Jumala on teidät asettanut, minä surkuttelin heitä, jotka seisoivat tuon tuskallisen ja ennenkuulumattoman tapauksen todistajina. Myöskin teitä minä surkuttelin, hyvät herrat, jotka itse olette kristillisen aviosäädyn jäseniä ja joita sama onnettomuus voi kohdata kuin varas yöllä tai pitkäisen tuli, joka idästä leimahtaa. — (Myöskin Hyypiö, Salkkunen ja Elohiiri näyttävät varsin vakavilta ja liikutetuilta.) Mutta enin surkuttelin minä niitä äitejä, jotka vielä siveydessä synnyttävät, ja viattomia lapsia, jotka Jumalan tahdosta ovat pakotetut tämän murheen, piinan ja kadotuksen laakson läpi vaeltamaan.

KANSLIANEUVOS: Te puhu nektar ja ambrosia. Kullankukkanen istu teiden huulen peelle. — Sallika minu syleille teitte!

KOPPELO (itsekin liikutettuna): Herra kanslianeuvos! (Syleilevät. Myöskin muut herrat kiittävät Koppeloa. Oikealta taka-alalta laulua ja soitonrämpytystä.)

SUSANNA (laulaa):

Kyll' vanha vainojamme on julma, voimakas, vaan juoniansa pelkää ei ristin sotilas, kas, veren, tulen kautta maailma voitetaan…

KOPPELO: Mitä se on? Joku vähämielinen?

KANSLIANEUVOS: Antteksi. Hen on hyve piikka, mutta henen valtakuntta äi ole teste mailmasta. — (Menee taustaan ja palajaa heti. Laulu lakkaa.) Istuka, hära pastori, istuka! Ettehän seisso nyt saarnastoolissa.

KOPPELO: Kiitän, mutta minulla ei ole aikaa.

KANSLIANEUVOS: Nin, se ole totta, teille oli jokku asja.

KOPPELO (jälleen saarnanuotilla): Herra kanslianeuvos! Ajattelin, että tämä kova koettelemus, jonka Herra kaikkihyvyydessään on teille lähettänyt…

KANSLIANEUVOS: Housuhame?

KOPPELO: Tarkoitan tyttärenne onnettomuutta … olisi kenties voinut olla omiaan muokkaamaan teidän sydämessänne sopivan maaperän…

KANSLIANEUVOS (kuivasti): Jaa, kiitos, hära pastori, kiitos. Te muokka maapere, te kyntte Häran peltto. — (Ojentaa kätensä hänelle.) Olikko jotakin muutta?

KOPPELO: Kyllä. Eräs lista. (Kaivaa sen taskustaan ja ojentaa kanslianeuvokselle.)

KANSLIANEUVOS (kulmakarvojaan kohottaen): Lista?

KOPPELO: Erästä puolueemme hyväätekeväistä tarkoitusta varten, taikka tarkemmin sanoen, avustuksesta erään turvakodin hyväksi, jonka hoitajatar on neiti Hilja Vadelma…

KANSLIANEUVOS: Hen? Näitti Hattelma? — (Ojentaa listan takaisin.) Mine äi märkitte.

KOPPELO: Kuinka?

KANSLIANEUVOS: Hen on kiihoittanut minu pulssi nein aamupeivelle. Hen on tehnyt ikivamma minulle. — (Päättäväisesti.) Äi, mine äi kirjotta…

KOPPELO: Herra kanslianeuvos! Minä toivoin kuitenkin…

KANSLIANEUVOS (kiinteästi): Äi! Mine seisso kuin muuripessi siine. — Hen on heppemetön, hen on hirmullinen fruntimmeri…

KOPPELO: Pyydän huomauttaa herra kanslianeuvokselle, että herra kanslianeuvos puhuu tulevasta puolisostani…

KANSLIANEUVOS (ponnahtaen): Äi! Onkko se makdolinen?

KOPPELO: Kyllä. Asia on tosin vielä salainen, mutta katsoin kuitenkin velvollisuudekseni…

KANSLIANEUVOS: Jaa, luonnollisesti, jaa, luonnollisesti. — (Voiden tuskin tointua hämmästyksestään.) Velvoitus ennen kaikki. — (Ikäänkuin ei olisi vieläkään oikein omiin korviinsa uskonut.) Te rakasta, te kaksi? Te aikko naimiaissin?

KOPPELO (säteillen tyytyväisyydestä): Hän on tänä aamuna tunnustanut minulle rakkautensa.

KANSLIANEUVOS: Onnittelen. Onnittelen kaikkesta sjeelustani ja meelesteni. — (Puristaa hänen kättään.) Jaa, pata vakkansa … äi, mine tarkoitta: pata kattilata… Antteksi, hära pastori, mine kadotta aina konsepti, kun mine takdo keytte soomen laskusana!

KOPPELO: Vakka kantensa hakee, tahtoo herra kanslianeuvos sanoa arvattavasti?

KANSLIANEUVOS (ilahtuneena): Nin, juuri nin. Elkke panko kynttile vakan alle! — Veele kerran: Gratulor kaikkesta sydemesteni.

KOPPELO: Kiitän. — (Muut herrat seuraavat kanslianeuvoksen esimerkkiä.) Kiitän. — (Jälleen kanslianeuvoksen puoleen kääntyen.) Toivon, ettei herra kanslianeuvos tässä tapauksessa ole kieltäytyvä merkitsemästä pientä ropoa meidän turvakotimme, uskallan sanoa, meidän yhteisen turvakotimme hyväksi…

KANSLIANEUVOS: Äi! Anttaka lista! mine pane likoon pooli omaisuudestani. — (Kirjoittaa, ojentaa listan takaisin Koppelolle.) Sillä mees joka osoittaa sellainen kooleman ylönkatsominen, hen ansaitte, ette myllyn kivitys henen kaulan ripustetan…

KOPPELO (hämmästyneenä): Myllyn kivi?

KANSLIANEUVOS: Antteksi, mine sekoitta aina. Mine keytte myös raamattu kuin sika kaurapussi. — Voitton kruunun hen tiettysti ansaitte.

KOPPELO: Kiitän. — (Tarjoten listaa.) Ja te, herra parooni?

ELOHIIRI: Mielelläni. (Kirjoittaa.)

KOPPELO: Kiitän. — Ja te, herra professori?

HYYPIÖ: Mielelläni. (Kirjoittaa.)

KOPPELO: Kiitän. — Ja te, herra senaattori? Tekään ette epäilemättä ole kieltävä kannatustanne kodilta, joka on rakentuva samoille iankaikkisille kulmakiville kuin kirkko ja valta-istuin?

SALKKUNEN (vaivautuneena): Minä olisin kenties voinut toivoa, ettei minun olisi ollut pakko syventyä niihin asianhaaroihin, jotka eräissä tapauksissa voivat tehdä välttämättömäksi harkitsemisen, olisiko minun ehkä kuitenkin annettava välikysellä itseäni tästä ehdotuksesta…

KOPPELO: Mutta…

SALKKUNEN (painokkaasti): Mutta jos minua siihen suorastaan pakotetaan, en katso voivani kieltäytyä lausumasta, että kristillinen työväenliike, siinä määrin kuin se palvelee kansaa, saattanee epäilemättä olla valmis kansan kannatuksesta, mutta siinä määrin kuin se ei palvele kansaa, joka tässä tapauksessa on sama kuin sen kansallismielinen ajatussuunta … (Jatkavat keskustelua. Koppelo tekee kiivaita vastaväitteitä. — Sisälle purjehtivat oikealta Isabella, rva Akkola, Hilja Vadelma, Hellä Sinisalo ynnä heidän vanavedessään Johannes Kointähti. Isabellan housuhame herättää yleistä, mutta kätkettyä hämmästystä ja uteliaisuutta.)

ISABELLA: Tervetulemaan, hyvät herrat. — (Juhlallisesti.) Pyydän teitä läsnäolemaan sen päätöksen julkilukemisessa, jonka Naisliiton johtokunta juuri on antanut eräässä asiassa, mikä meitä kaikkia on tänäpäivänä niin syvästi kuohuttanut.

KANSLIANEUVOS: Jaa, kiitos. Tuikki armollista. — (Isabellalle, kuiskaten, osoittaen hänen housuhamettaan.) Isabella! Sine teke skandali!

ISABELLA (musertavalla silmäyksellä): Ja sinun ei tarvitse edes tehdä sitä.

KANSLIANEUVOS: Kuinkka?

ISABELLA: Sillä Jumala on tehnyt sen jo sinun puolestasi syntymässä. — (Kanslianeuvos etääntyy kauhistuneena.) Ennen kuin kuitenkaan ryhdymme siihen, on minun ehkä muutamin sanoin selvitettävä ne johtavat periaatteet, jotka tässä niinkuin muissakin asioissa ovat ohjanneet liittomme toimintaa. — Pyydän, istukaa, hyvät naiset ja herrat. (Herrat istuvat vasemmalle, rva Akkola ja Kointähti oikealle. Muut sijoittuvat, mikä minnekin, Isabella itse pöydän päähän. Kanslianeuvos pysyttelee epävarmana loitolla hänestä. Koppelo ja Hilja Vadelma vierekkäin taka-alalla.)

ELOHIIRI: Uskallan kuitenkin huomauttaa ennen kokouksen alkamista, että asia toistaiseksi on tullut hiukan yksipuolisen käsittelyn alaiseksi. Snellman sanoo…

ISABELLA (ylenkatseellisesti): … kaikki, mitä hänellä sanotetaan. —
Pyydän, istukaa, herra parooni!

ELOHIIRI: Mielestäni kuitenkin puolueen hallinto…

ISABELLA (kuten edellä): … vahvistaa kaikki, mitä me olemme päättäneet. — (Elohiiri istuu tuhkien tyytymättömänä sieramiinsa.) Hyvät naiset ja herrat! Jo Ibsenin Noora aikoinaan…

KANSLIANEUVOS: Se ole kovin vanha juttu. Pittekö nyt aina alkka synninpaisumuksen ajoilta asti?

ISABELLA: Vaadin hiljaisuutta. — Jo Ibsenin Noora aikoinaan tuli siihen vakaumukseen, että hän oli ensi sijassa ihminen, toisessa sijassa vasta nainen, vaimo ja äiti. Sama vakaumus on syvälle juurtunut myös kaikkien Suomen naisten sydämiin.

KANSLIANEUVOS (tehden epätoivoisen liikkeen): Raukka issenmaa!

ISABELLA: Niinkuin me jo nyt puhumme äidinkielestä, samoin tulee nimi "isänmaa" pian "äidinmaaksi" muuttumaan.

SINISALO: Anteeksi, että keskeytän: meidän kouluissamme on jo nyt tapa rukoilla vuoroin "isä meidän" ja "äiti meidän".

ISABELLA (armollisesti hänelle päätään nyykähyttäen): Kuten kuulette, hyvät herrat. — Se onkin aivan luonnollista katsoen siihen kieltämättömään tosiseikkaan, että nainen on perheen oikea pää ja perusta. — (Hämmästyksen ja tyytymättömyyden merkkejä miespuolisesssa kuulijakunnassa.) Huomaan, etteivät kaikki täällä vielä täysin tajua sitä. Asia on pian valaistu esimerkillä. Poistakaa nainen perheestä, ja mitä jää jälelle siitä?

KANSLIANEUVOS: Mees ja lapsi.

ISABELLA: Siis sanalla sanoen: ei mitään. — Mutta poistakaa mies perheestä! Muuttuuko mitään? Ei.

KANSLIANEUVOS (epätoivoisesti): Mutta kuinkka Häran nimesse sine pärusta pärhe, jos ei sinulla ole mees ollenkan?

ISABELLA: Sen ovat tuhannet naiset käytännössä osoittaneet. — Siksi pitäisikin kaikki lapset oikeastaan äidin mukaan nimitettämän, kuten kuuluukin jo olevan tapana eräillä villikansoilla.

KANSLIANEUVOS (kuten edellä): Pärhe on kuittenkin yhteiskunnan pärustus. Emmeke me ole miken kerikansa Akka teelle.

ISABELLA: Ellemme ole, tulemme siksi.

KANSLIANEUVOS: Me ole kristityt ihmiset, ja mine sano aina uudestan ja uudestan: tie Soomen suuruten key vain sen lasten uhravaisuden lepi.

KOPPELO (rykäisten): Pyydän täydellisesti yhtyä edellisen puhujan mielipiteesen.

ISABELLA: Pyydän naisena ja puolisona hiljaisuutta. — Uhrautuvaisuus voi olla hyvä, mutta se on miesten asia. Nainen kantaa kalliimman uhrin isänmaalleen, jos hän ylimalkaan ottaa miehen…

VADELMA: Ah! (Kallistuu kohti Koppeloa.)

ISABELLA: … ja luopuu kansansa hyväksi alkuperäisestä viattomuudestaan.

KANSLIANEUVOS: Mutta rakkas Issabella! Minke muun hyveksi mees sitten luoppu siite?

ISABELLA: Hän tekee sen yksityisestä pyyteestä ja sydämensä pahasta aivoituksesta, jos hän ylimalkaan on koskaan ollut viaton, mikä viattomuus ei missään tapauksessa voi olla naisen viattomuuteen verrattava.

KANSLIANEUVOS (itsepintaisesti): Pärisyntti on kuittenkin pärisyntti…

KOPPELO: Pyydän täydellisesti yhtyä edellisen puhujan mielipiteesen.

ISABELLA (äänensä korottaen): Pyydän ritarillisempaa käytöstapaa kokouksen miespuolisten jäsenten taholta. — (Uhkaavasti.) Onko tarkoituksenne loukata heikompaa sukupuolta?

KANSLIANEUVOS: Äi, Häran nimesse! (Etääntyy peljästyneenä. — Ovikello soi. Janne Heimonheimo ryntää sisälle oikeanpuolisesta takaovesta, Susannan tarmokkaista estelyistä välittämättä. Tommi kurkistelee heidän takanaan. Kaikki nousevat hämmästyneinä.)

HEIMONHEIMO: Jumalan kiitos! Vihdoinkin! — Anteeksi, hyvä herrasväki.
Tällä kertaa minä en enää kysynyt lupaa.

ISABELLA (jääkylmästi): Ette. Se on juuri miesten tapaista. — Pyydän, poistukaa!

HEIMONHEIMO: Rouva kanslianeuvoksetar! Täytyyhän minun toki saada selittää…

KANSLIANEUVOS: Rakas hära duumari! Te kuule, te neke situatsioni.
Makdolista kylle, te ole viaton…

ISABELLA (ankarasti): Kuinka? Sinä puolustat tuota miesriiviötä?

HEIMONHEIMO: Minä vannon.

KANSLIANEUVOS (taputtaa olalle häntä): Elkke vannoko! Sattuuhan sellaista. Eikke se nin koko mailma nein meesten kesken. Mutta vaimoveki pite hyvin pahana sen.

ISABELLA: Karl Napoleon! Perheesi kunnian vuoksi toivon, että osoitat ovelle tuon herran.

HEIMONHEIMO (rukoilevasti): Rouva kanslianeuvoksetar!

ISABELLA: Tuleeko siitä mitään? — Ellet sinä tee sitä, teen sen minä.

KANSLIANEUVOS: Rakkas Issabella! Ele nyt aina teke skandali!

HEIMONHEIMO (epätoivoisesti): Yksi sekunti!

ISABELLA: Susanna! Kutsu talonmies tänne!

KANSLIANEUVOS: Hen on anarkisti. Hen amppu browninkirevolin kanssa. —
(Välittävästi.) Hära duumari…!

HEIMONHEIMO: Saanko minä puheenvuoron?

ISABELLA: Taikka poliisi!

HEIMONHEIMO (tempaa tuohitorven seinältä): On kuoleman oma jokainen, joka koskee minuun.

SUSANNA: Jesus siunatkoon!

KANSLIANEUVOS: Pärkkele! Te teke hullu minu!

ISABELLA: Poliis! Poliis!

HEIMONHEIMO: Jos tarvitaan, kutsun itse hänet tänne. (Puhaltaa tuohitorveen. Naiset kirkaisevat kauhistuneina.)

TUULIKKI (syösten vasemmalta): Janne! Minä olen kuullut sinun äänesi.
Minä en tahdo uskoa mitään pahaa sinusta…

HEIMONHEIMO: Armas Tuulikki! (Sulkee syliinsä hänet.)

ISABELLA: Hyvät naiset! — (Ylenkatseellisesti.) Täällä ei ole meidän paikkamme.

KANSLIANEUVOS: Eikke meiden. Rakkaus on suurin kaikista…

KOPPELO: Amen. (Isabella, rva Akkola, Sinisalo ja Kointähti menevät oikealle, kanslianeuvos, Hyypiö, Salkkunen ja Elohiiri vasemmalle taka-alalle. Koppelo ja Vadelma oikeanpuolisesta taka-ovesta. Myöskin Tommi on hävinnyt.)

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

Kaikki muut ovat poistuneet näyttämöllä. Tuulikki ja Janne Heimonheimo istuvat oikealla kasviryhmän takana vilkkaasti keskustellen.

TUULIKKI: Sinä väität, että se ei ollut sinun takkisi siis?

HEIMONHEIMO: Kuten sanoin, Tommin takki se oli. — Muuten seisoo hän tuolla eteisessä…

TUULIKKI: Tommi? Miksi hän ei tule sisälle siis?

HEIMONHEIMO: Hän pelkää.

TUULIKKI: Sinun puolestasi?

HEIMONHEIMO: Ei, vaan omastaan, sillä sanoin hänelle, ettei asia muuten selviä kuin kertomalla juurtajaksain koko hänen osansa siinä.

TUULIKKI (epäilevästi): Ja te vaihdoitte muka takkejanne eilen puolipäivän aikaan?

HEIMONHEIMO: Kyllä. Hänen piti mennä illalla Ruotsalaiseen teatteriin henttunsa kanssa, tiedäthän tuon taiteilijattaren…

TUULIKKI: Kuinka? Hän ei ollutkaan kansan juhlassa siis?

HEIMONHEIMO: Mitä vielä! Teatterissa hän oli eikä hän voinut siellä pitkässä takissa esiintyä.

TUULIKKI (kuten edellä): Miksi ei?

HEIMONHEIMO: Gentlemanni käyttää sellaista vain aamupäivällä. — Hän sai siis minun lyhyen teatteritakkini, joka sopi kuin valettu hänelle…

TUULIKKI (kuten edellä): Ja sinä hänen pitkän takkinsa?

HEIMONHEIMO: Se jäi minun päälleni, kun leikillä koettelin sitä. Sekin sopi kuin valettu minulle…

TUULIKKI: Janne, katso nyt suoraan silmiin minua: eikö tuo ole sotajuoni, jonka te kaksi yhdessä, Tommi ja sinä, olette sepittäneet?

HEIMONHEIMO (loukkautuneena): Tuulikki! Etkö usko minuun? Luuletko, että istun tässä ja syötän hätävalheita sinulle?

TUULIKKI: En tiedä, asia tuntuu minusta kovin epäilyttävältä. Sinä ja
Tommi, lyhyt takki ja pitkä takki…

HEIMONHEIMO: Se on vielä minun päälläni, näethän sen.

TUULIKKI (hitaasti): Näen tosin, että se on sama, joka sinulla oli eilen ylläsi…

HEIMONHEIMO: No niin! Ja se on Tommin! — (Hymyilee, tahtoo vetää syliinsä hänet.) Tottahan nyt on kaikki selvillä meidän välillämme.

TUULIKKI (torjuen): Ei! Ei vielä!

HEIMONHEIMO: Eikö?

TUULIKKI: Kaikki herrojen takit ovat yhdennäköisiä. Kuka takaa minulle, että se on juuri sama?

HEIMONHEIMO: Minä. Ja ellet minua usko, Tommi.

TUULIKKI: Hänkin voi valehdella. — (Itkuun purskahtaen.) Hyvä jumala!
Minä en koskaan elämässäni saa enää selvyyttä tähän asiaan.

HEIMONHEIMO: Mutta Tuulikki! Sano minulle, mitä minun tulee tehdä saadakseni sinut vakuutetuksi!

TUULIKKI (tempautuen irti hänestä): En tiedä. Se tulee sinun itsesi keksiä. — Minä olen niin onneton, niin onneton.

(Poistuu itkien vasemmalle. Ovi sulkeutuu neuvottoman Janne Heimonheimon nenän edessä. — Tommi pilkistää varovasti oikeanpuolisesta takaovesta.)

TOMMI: Janne — Janne, kuulehan!

HEIMONHEIMO (rientää häntä vastaan): Perhanan poika! — Asia ei näytä olevan enää autettavissa.

TOMMI: Sinun asiasi?

HEIMONHEIMO: Minun, luonnollisesti. Kuka puhuu sinusta? — Tuulikki ei enää usko minuun, äitisi on osoittanut ovelle minut…

TOMMI: Kuule! Eiköhän meidän olisi paras nyt livistää?

HEIMONHEIMO (pitäen kiinni häntä): Ei, munsööri. Meidän on saatava keinolla millä hyvänsä tämä asia selvitetyksi.

TOMMI: Epäilemättä se olisi parasta meille molemmille. Mutta täytyykö sen juuri nyt tapahtua?

HEIMONHEIMO: Milloin siis?

TOMMI: Pieni päivällinen voisi kenties virkistää meidän neropattejamme.

HEIMONHEIMO (häntä pidättäen): Verkasen poika! — Tahtoisit jättää yksin minut? Ja kuitenkin on syy sinun, kokonaan sinun!

TOMMI: Onhan tässä syytä meillä molemmilla. Mutta mennään pois nyt.
Tullaan takaisin huomenna tai ylihuomenna.

HEIMONHEIMO: Silloin voi kaikki olla myöhäistä jo. — Ja tämän onnettomuuden takin minä tahdon heti riisua hartioiltani. Soh, takki pois!

TOMMI: Älähän nyt tässä! Joku voi tulla.

HEIMONHEIMO (raivoisasti): Minä tahdon oman takkini, kuuletko sinä! — (Vetää väkisin takin hänen päältään, kiskaisee takin omilta hartioiltaan ja aikoo toiseen pukeutua. Pysähtyy äkkiä ja kirkaisee ilosta.) Hip, hip, hip hurraa!

TOMMI: Häh? Mitä? Mikä sinulle nyt tuli?

HEIMONHEIMO: Hurraa! Hurraa! Hurraa! (Hyppii ja tanssii keskellä lattiata paitahihasillaan Tommilta saamaansa takkia kädessä kieputtaen. Susanna tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta.)

SUSANNA (lyöden kätensä yhteen): Jesus, minun vapahtajani! Tuomari on tullut hulluksi!

HEIMONHEIMO: Hurraa! Minä olen niin onnellinen! Minä olen pelastettu! Tram, tram, taratram, tatram… "Fru Susanna, Fru Susanna, alla hjärtan vann." (Tarttuu häneen ja pyörittää ympäri häntä. Susanna taistelee kauhistuneena itsensä irti hänestä.)

SUSANNA: Auttakaa! Hän on pirulta riivattu! Hän tappaa, hän tappaa minut! (Pois oikeanpuolisesta takaovesta.)

TOMMI: Janne! Selitähän toki!

HEIMONHEIMO: Etkö näe? Vaalea hiuskarva, samanlainen, joka on koko turmion aikaan saanut!

TOMMI (hämillään): Peijakas! Voisi uskoa, että tuolla taiteilijattarella on tekotukka. (Ojentaa kätensä ottaakseen pois hiuksen. Heimonheimo torjuu kiivaasti hänen yrityksensä.)

HEIMONHEIMO: Olethan oikea Turmiolan Tommi! — Etkö ymmärrä, että juuri se on meidät pelastava?

TOMMI: Sinut, tarkoitat?

HEIMONHEIMO: Luonnollisesti, minut. — (Ottaa hiuksen hyppystensä väliin.) Tässä se on! Tässä se on! Tästä riippuu koko onneni ja autuuteni!

TOMMI: Ja minun?

HEIMONHEIMO: Sinun täytyy sanoa olevasi kihloissa hänen kanssaan. —
(Pukee takin päälleen.) Hurraa! Hurraa! — Ja nyt Tuulikin luo!

TOMMI: Hm.

HEIMONHEIMO: Joutuin! Joutuin! — Mitä viivyttelet?

TOMMI (syvämietteisenä): Kihloihin minä juuri ja juuri saattaisin mennä hänen kanssaan. Mutta naimisiin? Prr, pelkkä ajatuskin kammottaa minua.

HEIMONHEIMO: Saatpa luvan vaan. En näe mitään muuta keinoa. — Mutta joutuin! Tuulikki ei saa itkeä turhaan enää kyyneltäkään. (Vetää häntä kohti Tuulikin kamaria.)

TOMMI (tuomien): Isä voi tehdä minut perinnöttömäksi…

HEIMONHEIMO: Ja äitisi! — (Koomillisella juhlallisuudella.) Muista, mihin kaikkeen hän voi olla kykenevä, jos hän kuulee, että olet ollut kevytmielinen heikomman sukupuolen suhteen!

TOMMI (pelästyneenä): Sht! Ei sanaakaan! — Minä olen jo kihloissa! Minä olen jo naimisissa!

HEIMONHEIMO: Se käy nopeasti, näen minä.

TOMMI: Mennään. — Ma kuljen kohti kuolemaa… (Menevät vasemmalle. Susanna on edellisen aikana tullut oikeanpuolisesta takaovesta soittimineen ja virittänyt pelastusarmeijalaisten taistovirren.)

SUSANNA (laulaa):

    "Laukaise, laukaise riviin vihollisen,
    luotisi syökse sinä joukkohon sen.
    Siten eespäin käy vain voitto-kulkuess' ain.
    Juonet turhat ne on saatanan. Halleluja!"

(Rva Akkola ryntää oikealta. Hänen takanaan Johannes Kointähti, joka edelleen uskollisesti seuraa häntä.)

RVA AKKOLA (poissa suunniltaan): Musiikkia! Minä en kärsi mitään musiikkia! —

SUSANNA (laulaa):

"Viel' taivaan päärlyportit on sulle avoinna…"

RVA AKKOLA: Onneton ihminen! Minä kuvaan sinut uudessa kirjassani.

(Kanslianeuvos, Hyypiö, Salkkunen ja Elohiiri tulevat vasemmanpuolisesta takaovesta, Isabella ja Sinisalo samaan aikaan oikealta.)

KANSLIANEUVOS: Mite teelle tappahtu?

RVA AKKOLA (lääpästyksissään): Hän! Tuo hurmahenki! — Johannes, anna kätesi minulle.

ISABELLA: Eikö Susanna muista, että minä olen kieltänyt Susannaa soittamasta muualla kuin keittiössä?

SUSANNA: Jesus! Rouva käy housuissa! (Rupeaa jälleen täyttä kurkkua loilottamaan.)

ISABELLA: Susanna!

SUSANNA: (laulaa):

"Urhokkaasti sotahan vasten valtaa saatanan joukko armeijan käy voittamaan…"

ISABELLA: Ellet olisi nainen, saisit nyt korvillesi. — Pois! (Ohjaa hänet eteiseen.)

KANSLIANEUVOS (kuuntelee Tuulikin ovella): Mine luule, ette kaikki key hyvin siellä. — (Hykertelee tyytyväisenä käsiään.) He uhratu.

ELOHIIRI: Luuleeko veli todellakin niin?

HYYPIÖ: He näyttävät siinä hyvän esimerkin kansallemme.

KANSLIANEUVOS: Ja kuittenkin minun tule seeli heite. — (Pyyhkii silmiään liikutettuna.) Mite heiste veele voissi tulla, jos he eivät uhratuisi?

ELOHIIRI: Veli tarkoittaa…?

KANSLIANEUVOS: Ajattelen Soomen tulevaisuus. Kaikki kansalliset laitokset meille on saattu aikkan yksityisten uhravaisuuden kautta: koulut, pankit, teatterit, liikeyritykset…

ELOHIIRI: Veli voisi lisätä vielä: suomalaiset sukunimet, jotka meiltä ovat vaatineet niin paljon sisällistä taistelua ja itsekieltäymystä.

KANSLIANEUVOS: Nin. Koko soomalaisuden liikke on vain uhravaisuden liikke. Mutta mine en voi este itteni ajatella myös yksilöt.

ELOHIIRI (pontevasti): Yksilöt kuolkoot, kansa eläköön! Snellman sanoo…

KANSLIANEUVOS: Mine ajattele kaikki ne ihmisraukkat, jotka nein on kanttanut issenmaalle elemense mehun ja yttimen. Mite kaikki he olissi voinut olla, jos he olissi vain oman parhan peelle ajatellut?

ELOHIIRI: Tjah! Siinä kysymys.

HYYPIÖ (vetäen otsansa syviin kurttuihin): Tuotapa en minäkään, häpeä sanoa, ole tullut tuumineeksi.

KANSLIANEUVOS: Mine ajattele: Mike voissi nyt Snellman olla, ellei hen olisi Kuoppion hauttatunut ja sielte henen härätyshuutto kautta maan kohottanut?

ELOHIIRI: Varmaan Ruotsin suurin filosofi.

KANSLIANEUVOS: Oikkein. — Mine ajattele: Mite voissi nyt olla Yrjö-Koskinen, ellei hen olisi jettenyt ajantiedolliset tutkimukset ja mennyt senattin?

ELOHIIRI: Suomen suurin historianprofessori, ole siitä vakuutettu!

KANSLIANEUVOS (innokkaasti): Oikken. — Mine ajattele: Mite voissi nyt olla Kansallispankin ja Kansallistiatterin ja Kansallisen Panttilainausliikkeen pärustajat, ellei he olisi uhranut omat yksityisset pyyttensä issenmaalliselle elementektevelle?

HYYPIÖ: Ne ovat vaarallisia ajatuksia, hyvä veli. Sillä mikäli näin päätäpahkaa ja ilman kirjallisia apulähteitä voin päättää, vivahtavat ne yksilölliseen maailmankatsomukseen.

KANSLIANEUVOS: Mine tiette, mine tiette. Mutta mine en saatta kuitenkan karkoitta ajatus mike voisi tulla minu tyter ja duumari Heimonheimo, ellei he nyt uhratuisi toinen toissellen ja armaan issenman alttarille.

HYYPIÖ: Ja me itse? Mitä eikö olisi myös meistä voinut tulla? (Pyyhkii liikutettuna silmiään.)

ELOHIIRI: Tiedän, että minusta olisi voinut tulla suuri taiteilija.

KANSLIANEUVOS: Oikkein. — Taitteilija, hen ei uhratu. Hen on itsekes. Kirjailija, hen ei myösken uhratu. Hen ajattele aina vain oma pieni itte.

HYYPIÖ (inholla): Minä puolestani en ole vielä koskaan alentunut niin syvälle, että olisin omaa itseäni ajatellut.

KANSLIANEUVOS: Ykte vehen kuin kukan meiste, hyve veli. — Mutta siksi me äi tarvis taitte ja kirjallisus. Me tarvis vain issenmallinen tiette, liikke-eleme ja ennen muuta politikka, joka ole ihmiskunnan ylevin tekteve maan peelle.

HYYPIÖ: Myöskin taide_laitoksia_ me tarvitsemme. Mutta emme yksityisiä taiteilijoita.

ELOHIIRI: Suurempi totuus ei ole vielä koskaan kaikunut yliopiston kateederista. Sillä laitos, hyvät herrat, se on jotakin pysyvätä, ijäistä ja muuttumatonta. Yksityinen taiteilija taasen kovin epävakainen, tilapäinen ja vähäpätöinen olento.

KANSLIANEUVOS: Siinepe se. Hen syntty sattumalta. Laitos, virkkakunta, issenmallinen liikkeyritys sen sijan äi koskan syntty sattumalta.

HYYPIÖ (filosofisesti): Eikä sitä tee myöskään kukaan kunnon tiedemies.

KANSLIANEUVOS: Äi. Äikke koko henen työ ole miken sattumuksen työ. Tiettemees, hen teke systemattinen työ. Taitteilija, hen keksi, henen pelekte peehen — tosin kylle, myös tiettemees keksi, myös henelle pelekte peehen jottakin, mutta se tappahtu kovin harvoin, kovin harvoin, hyvet härat … (Jatkavat keskustelua. Senaattori Salkkunen, joka on joutunut syrjään siitä, katselee taustan taideteoksia. Rva Akkola menee ja lähestyy häntä. Kointähti ja Sinisalo, joita hän tällä välin on koettanut, toisiinsa tutustuttaa, jäävät ujostuneina kahden kasviryhmän taa.)

RVA AKKOLA (mielistelevällä kohteliaisuudella): Herra senaattori!
Suvaitkaa ojentaa kätenne minulle.

SALKKUNEN: Mielelläni.

RVA AKKOLA; Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. — (Katsoo kauan liikutettuna silmiin häntä.) Tarkoitukseni oli tällä kertaa oikeastaan suositella teille erästä minulle hyvin rakasta ja läheistä henkilöä.

SALKKUNEN: Teidän miestänne?

RVA AKKOLA: Oh, mitä te ajattelette! On olemassa siteitä rakkaampia ja läheisempiä kuin ne, jotka yhteiskunta solmii…

SALKKUNEN (alentaa ääntään): Epäilemättä, hyvä rouva. Luottakaa kokonaan vaiteliaisuuteeni.

RVA AKKOLA: Sanoinhan, että ymmärtäisimme toisemme. — Nuori mies, kovin kyvykäs, nero suorastaan, olisi pelastettava nerojen tavallisesta kohtalosta kuolla nälkään ja kylmyyteen..

SALKKUNEN: Aivan oikein, hyvä rouva. Te puhutte miehelle, joka osaa oikein arvostaa tunteitanne.

RVA AKKOLA (liikutettuna): Herra senaattori!

SALKKUNEN: Hyvä rouva! — (Puristavat jälleen toistensa kättä ja katsovat kauan silmiin toisiaan.) No, ja millä alalla hänen neroutensa ilmenee?

RVA AKKOLA: Kaikilla. Taikka toisin sanoen: se riippuu kokonaan siitä paikasta tai virka-asemasta, jonka voimme taata hänelle.

SALKKUNEN: Kenelle Jumala antaa viran, hän antaa myös kyvyn. Se on myöskin minun vähäpätöinen mielipiteeni.

RVA AKKOLA: Mitä arvelisitte, jos tekisimme Kansallisteatterin johtajan hänestä?

SALKKUNEN (kuin itsekseen): Hm. Se ei olisi ehkä mahdotonta, sillä siihenhän ei vaadita mitään edellytyksiä. — Onko hän teatteri-ihminen?

RVA AKKOLA: Oi, kyllä! Hän ei rakasta mitään niinkuin teatteria. — Näytellyt hän on toistaiseksi vain minulle, mutta hän on kirjallinen, hän on taiteellinen mies…

SALKKUNEN: Hän kirjoittaa? Hän julkaisee teoksia?

RVA AKKOLA (lennokkaasti): Hänen koottujen teostensa painos kypsyy par'aikaa hänen sydämessään.

SALKKUNEN: Valtion kirjallisesta palkinnosta hän voi siis ainakin olla varma, samoin toivoakseni myös Kirjallisuuden Seuran palkinnosta, jolle otan ystäväni kanslianeuvoksen kautta häntä suositellakseni.

RVA AKKOLA: Oi, kiitos, herra senaattori, kiitos! Mutta se ei riitä hänelle. Hän aikoo pian naimisiin…

SALKKUNEN: Ah, hän nai…?

RVA AKKOLA: Tietysti, herra senaattori, tietysti. Hän tarvitsee kodin, hän kaipaa naisen lempeää kättä…

SALKKUNEN (merkitsevästi): Luulin, että hänellä oli jo sellainen. Te naitatte hänet?

RVA AKKOLA: Hänen oman sydämensä vapaan vaalin mukaan. Mutta hänellä täytyy olla joku virka, joku viheriä oksa, jolta hän visertää.

SALKKUNEN: Sen ymmärrän. Epäselväksi jää minullee ainoastaan…

RVA AKKOLA: Mikä? — Herra senaattori! Voimmehan me puhua suoraan.
Ettehän te ole mikään tavallinen kylmä ja tunteeton virkakone.

SALKKUNEN (kumartaen): Toivon, ettei minua pidetä sellaisena. — Minä en vain ymmärrä sitä mielenkiintoa, mikä teillä, hyvä rouva, voi enää olla mieheen…

RVA AKKOLA: Te ette ymmärrä?

SALKKUNEN: … mieheen, joka menee naimisiin, joka on ollut teidän rakastajanne…

RVA AKKOLA (kauhistuneena): Minun rakastajani!

SALKKUNEN: Taikka mielitiettynne, kuinka nyt mieluimmin tahdotte sitä nimittää. — Mitkä ovat teidän omat tulevaisuudensuunnitelmanne? Aiotteko jatkaa suhdettanne häneen?

RVA AKKOLA: Suhdettani!

SALKKUNEN (tuttavallisesta): Niin. Hallituksen jäsenenä täytyy minun tietää kaikki. — (Aina tuttavallisemmin.) Älkää ollenkaan ujostuko! Olen koettava ansaita teidän luottamuksenne.

RVA AKKOLA: Ah! — Herra senaattori! Olen kokonaan erehtynyt teidän suhteenne. Te ette ole ihminen. Te olette…

SALKKUNEN: Aina teidän altis ja uskollinen ihailijanne.

RVA AKKOLA (leimuavin silmin): Tshinovnikka! (Isabella tulee oikeanpuolisesta takaovesta.)

ISABELLA: Mahdotonta saada mitään selkoa tuon vähälahjaisen palvelijattaren puheesta. Hän sanoo, että tuomari Heimonheimo on tullut hulluksi… (Heimonheimo ja Tuulikki tulevat käsi kädessä vasemmalta, Tommi pelokkaana heidän perästään.)

HEIMONHEIMO: En vielä, rouva kanslianeuvoksetar. Mutta minä olen ollut hulluksi tulemassa. Nyt on kuitenkin kaikki selvitetty meidän välillämme.

KANSLIANEUVOS: No, Jumala kiittos! Te uhratu? (Tervehtii sydämellisesti heitä. Herrat yhtyvät tyytyväisinä hänen onnitteluihinsa.)

ISABELLA: Mutta se ei ole selvitetty vielä meidän välillämme. Jos tyttäreni onkin unohtanut naisellisen arvonsa ja kunniansa siihen määrään…

TUULIKKI (hymyillen): Hän on kokonaan unohtanut sen. Ja on onnellinen, ettei hänen enää tarvitse epäillä viatonta.

ISABELLA: Viatonta? Tuo vaalea hius…

HEIMONHEIMO: On tässä, rouva kanslianeuvoksetar. (Näyttää sitä kädessään.)

ISABELLA: Ja syyllinen?

HEIMONHEIMO (osoittaa Tommia): Tuossa. — Hänkin on kihloissa näet.
Hänkin aikoo naimisiin. (Juttelee kanslianeuvoksettaren kanssa.)

SALKKUNEN: Hän siis!

KANSLIANEUVOS: Hen? Naimiaisin? Mike uusi pillomus teme on?

SALKKUNEN (syrjäsilmäyksellä rva Akkolaan): Minä tiedän. Rouva Akkola on minulle juuri puhunut hänestä. (Keskustelevat.)

RVA AKKOLA: Johannes, Johannes Kointähti! Minä en hylkää sinua, vaikka kaikki muut sen tekisivätkin. — (Kääntyen läsnäolijain puoleen.) Tämä sovinto tulee liian myöhään. Tuulikki on jo kihloissa toisen kanssa.

KOINTÄHTI (kaikuvalla äänellä): Minäkin uhraudun.

KAIKKI (hämmästyneinä): Kointähti on puhunut!

RVA AKKOLA: Hän on oleva sinun palkintosi. (Saattaa Sinisalon hänen luokseen.)

ELOHIIRI: Snellman sanoo…

SUSANNA (laulaa keittiössä):

Nyt riemuin kiiruhdamme me maille Kaanahan laivassa evankeliumin nyt maille Kaanahan.

Esirippu.

ILOTULITUS

3-näytöksinen näytelmä

HENKILÖT:

REINO PETÄJÄ, taiteilija.
SALME, hänen lemmittynsä.
LUCIFER.
IIVARI, tarjoilija.
PUNAINEN MIES.
MUSTIA MIEHIÄ.

Aika: nykyinen. Paikka: suomalainen matkailijahotelli erään luonnon-ihanan vesiputouksen läheisyydessä.

Näyttämö: hotellin tarjoiluhuone, johon ovi taustasta vasemmalta ja vasemmanpuoliselta etualalta. Oikealla kaksi suurta ikkunaa ja lasiovet niiden välillä verannalle. Taemman ikkunan alla sohvapöytä lepotuoleineen. Etualalla oikealla toinen pienempi pöytä ja pari tuolia, samoin pöytä, jolla joku sanomalehti vasemmalla keskinäyttämöllä. Perällä uuni. Seinillä karttoja, aikatauluja, eräs koskimaisema ynnä kello. Sähkövalaistus. Sähkönappuloita seinissä palvelusväen kutsumista varten.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Sähkö on sammutettu. Voimakas kuunvalo oikealta tunkee huoneeseen. Reino Petäjä ja Salme istuvat sohvapöydän ääressä, edellinen poltellen sikariaan, jälkimmäinen nojaten pään käteensä uneksien, kummallakin kahvikuppi edessään. Lasiovet oikealle ovat auki, kuuluu hiljainen koskenhumina.

SALME (vienosti): Kuuletko?

PETÄJÄ: Mitä?

SALME: Kuinka koski humisee. — Milloin kovemmin, milloin hiljemmin.

PETÄJÄ: Kyllä.

SALME: Se nousee ja laskee. Se huokaa ja hengittää. Kuin elävä olento.
— (Värähtäen.) Etkö usko, että se odottaa uhrejaan?

PETÄJÄ: Voi olla. Joka vuosi syöksyy sinne monta elämään väsynyttä.

SALME (katsoo häneen): Etkö ollenkaan sääli heitä?

PETÄJÄ: En, sillä minä en ole väsynyt elämään. — (Vetää pitkän sauhun sikaristaan.) Eikö totta: ne ovat hulluja, jotka eivät osaa nauttia elämän koreudesta.

SALME: En tiedä. Toisinaan tunnen ymmärtäväni liiankin hyvin heidät.

PETÄJÄ (tarkkaavaisena): Sinä, Salme?

SALME: Suo anteeksi, se oli vain hetken mielijohde. (Hymyillen raukeasti.) Tuollainen kupla kuutamossa, joita virran aallot tuhansittain joka hetki ohi kiidättävät. (Vaitiolo.)

PETÄJÄ: Olen koskenlaskijan poika, koski on laulanut minun kehdollani. Siksi sen humina ei tee murheelliseksi minua, vaan päinvastoin kahta tarmokkaammaksi ja työkykyisemmäksi.

SALME (hiljaa): Minua se miltei pelottaa.

PETÄJÄ: Olet tyynen rannan sorsa. — (Aikoo nousta.) Ehkä tahdot, että suljemme ovet?

SALME: Ei, ei. Näin on hyvä. — (Painautuu kiinni häneen.) On niin kaunista. Nyt vasta tunnen olevani oikein sinun lähelläsi.

PETÄJÄ (kiertäen hänet käsivarrellaan): Me kaksi, Salme. Tässä kevätkuutamossa.

SALME: Tässä autiossa hotellissa, jossa ei ole ketään muita kuin me. —
Oli onni, että tulimme tänne.

PETÄJÄ: Ja varsinkin onni, että tulimme näin varhain keväällä tänne. Vielä pari viikkoa, ja me olisimme joutuneet matkailijatulvan jalkoihin.

SALME (hymyillen): Se oli minun ansioni. En viihtynyt etelässä.

PETÄJÄ: Et, vahinko kyllä. Venetsia oli sinusta ikävä, Sveitsi sietämätön. — (Oikaisten käsivartensa.) Minä taas viihdyn kaikkialla, missä minun työni sujuu.

SALME: Ja se sujuu kaikkialla, missä minä en häiritse sinua.

PETÄJÄ: Kuinka niin voit sanoa? Tiedäthän, että se ei sujuisi ollenkaan sinua ilman.

SALME (raukeasti): Niin, niin. Minun on vain niin vaikea aina uskoa sitä. — (Irtautuu hänestä, tulee verannan ovelle.) Ja nyt me olemme Suomessa siis!

PETÄJÄ: Niin. Tokko tunnet isänmaasi?

SALME: Tämä on Suomi. Puut puhkeevat, täysikuu paistaa välkkyvien vesien poikki. Luonto nukkuu kuin nuori eläin.

PETÄJÄ (nousee, tulee hänen luokseen): Todellakin: mikä hopeapiirros!

SALME: Mutta koski uhkaa. Ymmärrätkö, mitä se uhkaa?

PETÄJÄ: Koski sanoo vain, mitä meidän mielemme sanovat. — (Koettaa katsoa hänen silmiinsä.) Jos se uhkaa, painaa sittenkin joku paha enne sinua.

SALME (hiljaa): Jos pelkään jotakin, pelkään ainoastaan meidän rakkautemme vuoksi.

PETÄJÄ: Kuinka? — Onhan se ijäinen? Seisoohan se järkkymättä?

SALME: Toistaiseksi. (Kääntää kasvonsa pois.)

PETÄJÄ (tuskallisesti): Salme! Sinä et tarkoita, mitä sanot. — Mitä olisin minä ilman sinua ja sinun rakkauttasi!

SALME: Sinä voit olla voimakas yksinäisenäkin.

PETÄJÄ: Etkö sinä voi sitä sitten?

SALME: En. En ole mitään itsessäni. Kaikki, mitä olen, olen vain sinun kauttasi, sinun avullasi.

PETÄJÄ (vakavasti): Salme! Et saa puhua noin. Onhan se arvotonta vapaalle, itsenäiselle yksilölle.

SALME: Olkoon, mutta se on totta. — En ole yksilö, en ole mikään vapaa, itsenäinen olento. Olen kuin köynnöskasvi…

PETÄJÄ: Etkö tunne, että nyt loukkaat omaa ihmisarvoasi?

SALME (miltei kiivaasti): Mitä minä siitä välitän! — Tiedän, että pysyn pystyssä vain niin kauan kuin sinä tuet minua.

PETÄJÄ: Niinpä tuen minä sinua aina.

SALME (katsoo häneen): Kuten olet tehnyt tähänkin saakka. Mutta oletko varma, että tahdon aina tulla tuetuksi?

PETÄJÄ: Mitä tahdot siis?

SALME: Entäpä minun mieleni tekisikin syöksyä syvyyteen?

PETÄJÄ: Syvyyteen?

SALME: Niin. Sinne, alas, josta olen tullut, jonne kuulun, jonne tunnen kuuluvani!

(On lausunut viimeiset sanat vavahtelevin huulin, syvässä sisällisessä uhmassa ja epätoivossa. Horjuu, on kaatua, Petäjä tukee häntä.)

PETÄJÄ: Hermostosi on epäkunnossa.

SALME: Ei. — (Hänestä irtautuen.) Katsot kuin potilasta minua?

PETÄJÄ: Olethan sairas.

SALME: Lienen siinä tapauksessa ollut sairas syntymästä.

PETÄJÄ: Sallit ehkä kuitenkin, että johdatan sinut jälleen istumaan.
(Salme sallii tahdottomana sen tapahtua.)

SALME: Kiitos.

PETÄJÄ: Ja nämä ovet me suljemme. Yöilma ei tee hyvää sinulle. (Sulkee verannan ovet.)

SALME: Voit olla oikeassa siinä.

PETÄJÄ: Kenties tahdot, että menemme ylös huoneeseemme? Saakin riittää jo tälle päivälle tätä luonnon-ihailua.

SALME (raukeasti): Älä suutu! En minä niin heikko ole. — Sitäpaitsi minä en saisi unta kuitenkaan.

PETÄJÄ: Juuri se on kovin huolestuttavaa.

SALME: Älä siitä välitä! Onhan sinulla muutakin, tärkeämpääkin, tekemistä.

PETÄJÄ (levottomana): Mutta sentään! Ehkä olisi parasta, että soittaisin kunnanlääkärille?

SALME: Turhia! Levähdän vain tässä hetkisen. Menemme sitten ylös. (Lucifer tulee taustasta, viitta yllä, sulka hatussa, punainen naamari silmillään. Etsii soittokelloa, vääntää sähkön palamaan. Petäjä hypähtää ylös, Salme tuijottaa häneen kauhistuneena.)

PETÄJÄ: Mitä karnevaalia tämä on?

LUCIFER: Anteeksi, minä en huomannut, että täällä oli vieraita.

PETÄJÄ (kiivaasti): Kuka te olette? Mitä te tahdotte? Miksi käytätte tuota naamiota?

LUCIFER: Oh, se on ainoastaan pientä pilaa. Ja jos se häiritsee teitä… (Riisuu naamarinsa.)

PETÄJÄ: Mitä tahdotte?

LUCIFER: Tahdoin ainoastaan kutsua edeskäyvän tänne.

PETÄJÄ (kylmästi): Olkaa niin hyvä. — (Istuu jälleen. Salmelle.)
Omituinen vieras! Luulisi olevansa jälleen Italiassa.

LUCIFER: Teidän luvallanne siis? — (Painaa sähkönappulaa.) Toivon, etten kauan ole esteeksenne.

PETÄJÄ: Sama on meidänkin toivomuksemme.

LUCIFER (melkein raa'asti): Ja sitäpaitsi: voinhan minä jälleen sammuttaa sähkön, jos herrasväki mieluummin tahtoo kuhertaa kuutamossa.

PETÄJÄ: Tuiki tarpeetonta. — (Salmelle.) Menemmekö?

SALME (häntä kuulematta): Tuo mies, tuo mies…

PETÄJÄ: Kuinka? Tunnetko hänet?

IIVARI (vasemmalta): Herrasväki haluaa…?

LUCIFER: Minä haluan. (Puhuu matalalla äänellä hänelle.)

SALME (peittää kasvonsa käsillään): Hän se on!

PETÄJÄ: Kuka?

SALME: Hän, hän, josta olen puhunut sinulle. — Paetkaamme! (Nousee, tahtoo rientää pois, vetää kädestä häntä.)

PETÄJÄ (hänet pysäyttäen): Miksi? — Et sinä ole puhunut minulle kenestäkään.

SALME: Pois! Pois tästä talosta! Pois koko tältä paikkakunnalta!

PETÄJÄ: Tuonko miehen takia? — Kuka hän on siis? Olethan aivan suunniltasi.

SALME (hillityllä voimalla): Tule!

PETÄJÄ: Mielelläni. Mutta minä vaadin selitystä.

SALME: Sitten! Jälkeenpäin!

PETÄJÄ: Milloin? — Kuka hän on?

SALME: Sht! Hiljaa! Etkö näe, kuinka hän koko ajan katsoo meihin?

PETÄJÄ: Entä sitten?

SALME (peittää kasvonsa): Ah! Minä en kestä hänen katsettaan. (Vaipuu takaisin sohvankulmaan. Petäjä koettaa turhaan häntä rauhoittaa. Iivari pois vasemmalle syvään kumartaen. Lucifer ottaa askeleen eteenpäin ja tervehtii ivallisella kohteliaisuudella.)

LUCIFER: Anteeksi, rouva taisi säikähtää…

PETÄJÄ (kääntyy kiivaasti hänen puoleensa): Kuka te olette? Mitä tahdotte? Miksi minun vaimoni säikkyy teitä?

LUCIFER: Teette liian monta kysymystä yhtaikaa.

PETÄJÄ: Tunnetteko toisenne?

LUCIFER (kaivaa esille käyntikorttinsa): Ensin: saanko luvan esitellä itseni? — (Ojentaa sen Petäjälle.) Lucifer…

PETÄJÄ: — Lucifer?

LUCIFER: Director Lucifer, pyroteknikko. Kokonaan teidän palvelukseksenne.

PETÄJÄ (hermostuneesti): Lucifer? Eihän se ole mikään nimi!

LUCIFER: Kyllä. Se on minun taiteilijanimeni.

PETÄJÄ: Taiteilija —? Ah, se on totta, pyroteknikko… (Ojentaa kortin
Salmelle.) Tunnetko sinä hänet?

LUCIFER: Suomeksi ilotulittaja. — (Merkitsevällä silmäyksellä Salmeen.)
Pyro_maaneista_ on herra taiteilija varmaan kuullut puhuttavan?

PETÄJÄ: Kyllä. Se on eräs tauti.

LUCIFER (kuten edellä): Sangen vaarallinen tauti, herra taiteilija.
Pyromaani pistää tulen minkä nurkan alle tahansa.

PETÄJÄ: Voi olla.

LUCIFER (kuten edellä): Vaikka oman kotinsa multahirteen. Siksi ei sellaisten pitäisi saada liikkua ollenkaan vapaalla jalalla.

PETÄJÄ: Ehkä ei. Mitä minulla on heidän kanssaan tekemistä? — (Hermostuneesti.) Ja mistä tiedätte, että olen taiteilija? Ettehän te tunne minua?

LUCIFER (kumartaen): Tunnettu taiteilija ei voi piillä missään eikä milloinkaan.

PETÄJÄ: Todella?

LUCIFER: Olen tiennyt jo aamunkoitosta alkaen teidän saapuneen paikkakunnalle.

PETÄJÄ: Sepä imartelevaa! — Kuka te olette siis? Vakooja? Salapoliisi?

LUCIFER: Vähän kutakin, mutta pääasiallisesti pyroteknikko.

PETÄJÄ: Kiertävä?

LUCIFER: Toimitan ilotulituksia, milloin siellä milloin täällä, tänä yönä tuolla joen toisella puolen.

PETÄJÄ (mielenkiinnolla): Tuolla, missä näkyvät nuo tehdasrakennukset?

LUCIFER: Siellä, missä tehtaan herrat juhlivat tänä yönä.

PETÄJÄ: On joku merkkipäivä siis?

LUCIFER: Te ette tiedäkään siitä mitään? On saapunut pankkiireja
Pietarista, Lontoosta, Parisista…

PETÄJÄ: Joku uusi liikeyritys?

LUCIFER: On kysymys tehtaan ja koko kosken myömisestä eräälle ulkomaiselle osakeyhtiölle.

PETÄJÄ: Niinkö? — Ja te olette tilattu tänne heille ilotulitusta toimittamaan?

LUCIFER: Illallisten jälkeen, sampanjapullojen paukkuessa. — Kenties voin pyytää herrasväkeä katsomaan ja arvostelemaan mestarinäytettäni?

PETÄJÄ (viehättyneenä): Kiitoksia paljon. Siitä tulee siis mestarinäyte?

LUCIFER: Olkaa vakuutettu. Liekkilaivat tulevat ilmassa purjehtimaan, tähtisateet yli seudun lankeamaan. Koko koski valaistaan.

PETÄJÄ: Eri värejä?

LUCIFER; Sinistä tulta, punaista tulta, kaikenkarvaista tulta…

PETÄJÄ (innostuneena): Näky jumalille!

LUCIFER: Näky ennen kaikkea juuri taiteilijalle! — Juuri te olette mies antamaan siitä pätevimmän ja asiantuntevimman arvostelun.

PETÄJÄ (keveästi kumartaen): Minä maalaan vain kankaalle, te taivaalle, minä väreillä, te tulella…

LUCIFER: Oh!

PETÄJÄ: Mutta jos sallitte, otan mielelläni vastaan virkatoverillisen tarjouksenne. (Ojentaa kätensä hänelle.)

LUCIFER: Kiitos.

PETÄJÄ: Milloin alkaa ilotulitus?

LUCIFER (katsoo kelloaan): Täytyy olla pimein aika vuorokaudesta, jos mieli onnistua minun mestarityöni.

PETÄJÄ: Sen ymmärrän. Ja mistä on sopivin katsoa sitä?

LUCIFER: Tästä. Te voitte tästä nähdä kaikki. Teidän ei ole tarvis sitävarten liikkua paikaltanne.

PETÄJÄ: Erinomaista. — Mutta Salme? Sinähän et sano mitään? Mitä arvelet: eikö olisi ollut vahinko, jos olisimme äsken menneet levolle?

LUCIFER (hymyillen): Minun keinotekoinen ukkos-ilmani olisi herrasväen kyllä herättänyt.

PETÄJÄ: Salme! Sanohan toki jotakin…

LUCIFER: Armollinen rouva on kenties vielä vähän säikähdyksissään äkillisestä tulostani.

PETÄJÄ: Hän on ollut hiukan hermostunut viime aikoina. — Salme! Sinä tunnet tämän herran?

LUCIFER (nopeasti): Me olemme toisemme joskus tavanneet.

PETÄJÄ: Kuten arvasinkin.

LUCIFER: Aivan ohimennen muuten. — (Iivari tulee sisälle whiskytarjottimineen.) Tuonne toiselle pöydälle. (Osoittaa vasemmalle.)

PETÄJÄ (kohteliaasti): Kuinka? Emmekö mahdu saman pöydän ääreen?

LUCIFER: Mielelläni, jos armollinen rouva vain suvaitsee. Mutta siinä tapauksessa minä pyydän tarjota teille.

PETÄJÄ: Te tarjoatte jo taiteenne, sallikaa minun pitää huoli enemmästä kestityksestä. — (Iivarille.) Amecan sec!

LUCIFER: Ja toinen jäihin minua varten. — (Iivari menee.) Täytyyhän meilläkin olla jotakin iloa myös tällä puolen.

PETÄJÄ: Niinpä kylläkin. Teidän täytyy siis ennen pitkää sinne?

LUCIFER: Ei ollenkaan.

PETÄJÄ: Kuinka?

LUCIFER (hymyillen viekkaasti): Minulla on erinomaiset apulaiset. He pitävät huolta kaikesta, kunhan minä vain täältä annan alkumerkin heille.

IIVARI (vasemmalta): Herra tirehtööriä pyydetään puhelimeen.

LUCIFER: Anteeksi. (Menee nopeasti vasemmalle, Iivari seuraa häntä. Salme, joka on tähän saakka istunut jäykkänä sohvankulmassa, käyntikortti yhä kädessään, nousee äkkiä ylös. Repäisee kortin ja polkee sen kiivaasti kantansa alle. Petäjä katsoo häneen kummastuneena.)

SALME: Nyt minä olen kerrankin oikein vihainen sinulle!

PETÄJÄ: Miksi?

SALME: Että sinä viitsit tutustua tuon miehen kanssa! Sinä — hänen, hahhah! (Nauraa katkerasti.)

PETÄJÄ (painokkaasti): Minusta tuntui kuin sinä ennemmin olisit häneen tutustunut.

SALME: Minä en mahtanut sille mitään. Hän suorastaan juoksi tielleni.

PETÄJÄ: Aivan sama on minun laitani. En minäkään ole etsinyt häntä.

SALME: Mutta että sinä viitsit sallia hänen tulla meidän pöytäämme.
Ja viitsit välittää hänen mestarinäytteistään!

PETÄJÄ (tyynesti): Ilotulituksesta, niin. — Sinä et välitä siitä?

SALME: Ilotulituksesta? — Hahhah!

PETÄJÄ: Voihan siinä olla jotakin katsottavaa. Mutta ellei se huvita sinua…

SALME: Kyllä, kyllä!

PETÄJÄ: Tahdoin ainoastaan sanoa, että voimme jättää sen katsomattakin.
Aivan kuin sinua miellyttää.

SALME: Minäkö tahtoisin riistää sinun ilosi, sinun taiteellisen ilosi? — Hahhah, enpä suinkaan!

PETÄJÄ: Minusta vain tuntui niin.

SALME (katkeralla ivalla): Hän maalaa tulella, kuuletko, sinä vain väreillä, hän taivaalle, sinä kurjille kangaspalasille! — Etkö itse äsken sanonut niin? (Liikkuu levottomasti huoneessa. Petäjä tyynenä paikallaan, seuraten tarkkaavasti hänen kasvonilmeitään.)

PETÄJÄ: Kyllä. Minä sanoin niin. Mutta mitä merkillistä siinä oli?

SALME: Siinä! Sinä et näe siinä mitään merkillistä? — (Käy kiivaasti häntä kohden.) Etkö huomaa, miten tuollaisella puheella alennat itsesi?

PETÄJÄ (hämmästyneenä): Minä?

SALME: Juuri sinä! Kohotat hänet pilviin, asetat itsesi maata matalammaksi!

PETÄJÄ: Tokkohan?

SALME (liikkuu huoneessa): "Virkatoverillisen tarjouksenne!" Hah, hah!
— Reino, mitä sinä ajattelet?

PETÄJÄ: Kenties minulla olisi enemmän syytä kysyä sinulta sitä.

SALME (tyyntyy äkkiä): Minulta? — En mitään erikoista.

PETÄJÄ: Sinä olet tänä iltana niin kovin kummallinen.

SALME: Minä? Mistä sen päätät?

PETÄJÄ: Käytöksestäsi, joka ei ole normaalin ihmisen.

SALME: Minun? Sinä kuvittelet!

PETÄJÄ: Et itse huomaa sitä. Sinä heilut sinne ja heilut tänne kuin magneettineula, joka on joutunut raudan läheisyyteen.

SALME (väkinäisesti): Raudan? Minkä raudan? (Osoittaa vasemmalle.) Et suinkaan tarkoita häntä, häntä, hahhah? (Nauraa kimakasti.)

PETÄJÄ: Enpä suinkaan, vaikka eihän sekään niin aivan mahdotonta olisi.

SALME: Eikö? Hahhah! — Sinä olet suuremmoinen tänä iltana.

PETÄJÄ: Niin. Olettehan te kaksi toisenne ennen tunteneet.

SALME: Entä sitten? Siinä ei toki mitään pahaa liene?

PETÄJÄ: Kuka on puhunut pahasta? Koetan selittää ainoastaan sinun salaperäistä mielenliikutustasi.

SALME (katsoo suurin silmin häneen): Salaperäistä? Mielenliikutusta?

PETÄJÄ: Niin, äsken hänen sisälle astuessaan. — Olithan liikutettu?

SALME: Reino, sinä tähtäilet johonkin, sinä epäilet jotakin, jota et tahdo sanoa minulle. — Mitä se on? Etkö voi sitä uskoa minulle?

PETÄJÄ: Vaikea sanoa, mitä ei tiedä. Mutta olisihan voinut sattua jotakin teidän kahden välillä.

SALME: Meidän? Hänen ja minun? — (Nauraa väkinäisesti.) Oletko hullu?

PETÄJÄ: En vielä.

SALME: Mutta ajattelehan toki! Mitä minulla voisi olla yhteistä tuon miehen kanssa?

PETÄJÄ (tyynesti): Minä en tiedä. Ehkä joku tilapäinen lemmentarina.

SALME: Reino! Nyt loukkaat sinä minua.

PETÄJÄ: Tarkoitukseni ei ollut loukata sinua. — Ei luonnollisesti mitään vakavampaa. Joku katse, joku kädenpuristus, kenties suutelo…

SALME: Hyi!

PETÄJÄ: Armaani! Tiedäthän että minä en pane mitään arvoa sellaiselle.

SALME (ivallisesti): Tiedän, tiedän liiaksikin.

PETÄJÄ: Minkä?

SALME: Että sinä seisot kaiken sellaisen yläpuolella.

PETÄJÄ: Sellaisen? — Nyt mahdoit jälleen sanani väärin selittää.

SALME: Sellaisen alhaisen, niin korkealla kuin taivas on maasta kohotettu! — (Etääntyy hänestä.) Mutta kuinka sinä voit ajatella sitten, että minä…?

PETÄJÄ: Hyvä ystävä!

SALME: Enkö minä ole yhtä ylväs? Enkö minä ole yhtä korkealla mielestäsi?

PETÄJÄ: Paljon korkeammalla, jos niin tahdot. — Mutta minä vakuutan sinulle: et sinä ollenkaan astuisi alemma siltä kunniasijaltasi, vaikka myöntäisitkin.

SALME: Myöntäisin? Mitä?

PETÄJÄ (hymyillen): Että olisit suudellut muitakin miehiä kuin minua.

SALME: Niinkö? — (Ylenkatseellisesti.) Kenties minun olisi pitänyt heille vielä antautua?

PETÄJÄ: Mahdollisesti olet heille myös antautunut. — (Ojentaa kätensä.)
Eihän se mitään…

SALME (katsoo häneen): Eikö se mitään?

PETÄJÄ: Ei ainakaan mitään, jonka tuomariksi minun sopisi asettua.
Sillä enhän minäkään mikään pyhimys ole ollut.

SALME: Varmaan et!

PETÄJÄ (leikillisesti): Ei sinun silti ole tarvis syödä minua silmilläsi. Maailma on nyt kerran sellainen.

SALME: Ja tuolla luulottelet sinä houkuttelevasi minut samallaiseen itsetunnustukseen?

PETÄJÄ: En. Mutta olisin iloinen, jos voisit olla minulle yhtä avomielinen kuin omalle itsellesi.

SALME (salaperäisellä ilmeellä): Luuletko sitten, että aina ollaan niin avomieliset omalle itselleen?

PETÄJÄ (vakavasti): Minä toivon niin. — Ihminen, joka pettää itseään, on liian onneton, enkä ymmärrä, kuinka hän ollenkaan jaksaa elää tässä maailmassa.

SALME: Kenties hän ei kauan eläkään. (Menee verannan ovelle.)

PETÄJÄ: Mitä tarkoitat?

SALME: Luulen, että useimmat itsemurhaajat ovat juuri heidän joukostaan etsittävät.

PETÄJÄ: Henkisen itsemurhan he ovat jo sitä ennen tehneet. Siksi ei maailma mitään kadota heissä.

SALME (päätään nyykähyttäen): Antaa menevän mennä, toisin sanoen.

PETÄJÄ: Juuri niin. Mutta miksi heistä puhumme? (Hymyillen.) Eihän meistä kumpikaan toki mieti itsemurhaa.

SALME: Oletko niin varma siitä?

PETÄJÄ (jyrkästi): Olen. — (Nousee, tulee hänen luokseen.) Salme, et saa leikilläsikään sanoa sellaista.

SALME: Kuka estää minua siitä?

PETÄJÄ: Minä. — (Hellästi.) Ei saa leikkiä tulen kanssa.

SALME (säpsähtäen): Tulen?

PETÄJÄ: Tarkoitan: sellaiset ajatukset ovat kuin tuli, niitä ei ole päästettävä sydämen syvimpään pesiytymään.

SALME: Miksi ei?

PETÄJÄ: Siksi että ne kytevät kauan salassa, kunnes ne äkkiarvaamatta, oman luontonsa sokeasta välttämättömyydestä, ilmiliekkiin leimahtavat.

SALME (tuijottaen häneen): Ja silloin?

PETÄJÄ: Silloin ne levittävät ympärilleen hävitystä ja kuolemaa. — Miksi katsot minuun noin? Enhän mitään mieletöntä sano.

SALME: Et, sinä et sano koskaan mitään mieletöntä. (Äkkiä purskahtaen.)
Mutta etkö sitten näe, kuka tuo mies on?

PETÄJÄ: Hän?

SALME: Niin. Miksi tahdot seurustella hänen kanssaan? Miksi et aja ulos häntä? Miksi et häädä häntä koko tajunnastasi?

PETÄJÄ: Olemme julkisessa hotellissa. Hän voi liikkua täällä yhtä vapaasti kuin mekin.

SALME (kiihkeästi): Miksi hän ei esiinny sitten julkisesti? Miksi hän käyttää naamiota? — Kuuleehan jo hänen äänestään, että hän ei ole mikään rehellinen mies!

PETÄJÄ: Tosi on, että hän ensi hetkessä vaikutti minuun sangen vastenmielisesti…

SALME: Eikö totta? Ensimmäinen vaikutus ei petä koskaan.

PETÄJÄ: Päinvastoin, se pettää sangen usein, ellemme aina ja joka hetki ole valmiita sitä tarkistamaan.

SALME (epätoivoisesti): Sokea!

PETÄJÄ: Sitäpaitsi: sinun ensimmäinen vaikutuksesi se oli.

SALME: Minun? — Miksi et siis uskonut siihen? Miksi et voi vieläkään siihen uskoa?

PETÄJÄ: Salme! Olethan suunniltasi.

SALME: Reino! Vie minut pois täältä! Älä jätä minua tänne! Reino, minä pyydän, minä rukoilen sinua…

PETÄJÄ (tutkivasti): Puhut aivan kuin joku vaara uhkaisi sinua.

SALME: Kenties uhkaa minua joku vaara…

PETÄJÄ: Mikä?

SALME: Minä en tiedä. — (Maanitellen.) Eikö totta, me matkustamme nyt heti täältä? Tänä yönä jo.

PETÄJÄ: Mutta miksi? Vielä äsken viihdyit sinä niin hyvin täällä.

SALME (kärsimättömästi): Äsken, äsken, olenhan minä voinut muuttaa mieltäni! — (Hätäisesti.) Yöjuna lähtee muutaman minuutin perästä. Me voimme siihen saada kaikki valmiiksi…

PETÄJÄ: Emmekä me kuitenkaan ehtisi enää asemalle. — Mutta mikä sinua vaivaa, Salme? Pelkäätkö siihen määrään tuota miestä?

SALME: Minä? Kuka on sanonut, että pelkään häntä?

PETÄJÄ (tyynesti): Näenhän sen koko olennostasi. — Mitä hän on siis tehnyt sinulle? Mitä teidän välillänne on voinut niin hirveätä tapahtua?

SALME: Älä kysy! Älä kysy!

PETÄJÄ: Täytyyhän minun saada tietää se voidakseni estää vaaran, jos sellainen todella uhkaa sinua.

SALME: Älä kysy!

PETÄJÄ: Miksi et luota minuun? Sitävartenhan minä olen olemassa.

SALME: Niin, niin.

PETÄJÄ (lämpimästi): Eikö totta sinunkin on helpompi olla sitten. Ja minä vannon, vaikka se olisi mitä tahansa… (Askeleita vasemmalta.) Hiljaa! Hän tulee. Me puhumme sitten, kahden kesken, tästä.

SALME: Minä ainakaan en tahdo kohdata häntä. (Pakenee verannalle. Petäjä, joka myös on jo jonkun verran kiihoittunui, menee vasemmalle taka-alalle. Lucifer tulee.)

LUCIFER: Anteeksi, että viivyin niin kauan. — (Katsoo ympärilleen.)
Teidän naisenne on mennyt?

PETÄJÄ (hiukan hermostuneesti): Hän on siellä, verannalla.

LUCIFER: Ah, pelkäsin, että hän jo oli mennyt nukkumaan.

PETÄJÄ: Te pelkäsitte?

LUCIFER: Ainoastaan, että hän jäisi vaille tarjoamaani taidenautintoa.
— Kas niin, nyt on se asia sitä myöten valmis…

PETÄJÄ: Te olette antanut määräyksenne?

LUCIFER: Pienimpiä yksityisseikkoja myöten. — (Iivari tulee kantaen sampanjatarjotinta.) Ja nyt, herra taiteilija! Emmekö istu? (Viittaa sohvapöytään.)

PETÄJÄ (epävarmasti): Luulen, että meidän sittenkin täytyy kieltäytyä huvista.

LUCIFER: Kuinka?

PETÄJÄ: On ehkä parasta, että menemme levolle. — Me olemme päättäneet matkustaa huomen-aamulla varhain…

LUCIFER: Turhia, te ette matkusta minnekään.

PETÄJÄ: Kyllä.

LUCIFER (hyväntahtoisella itsepintaisuudella): Ja minä vakuutan teille: te jäätte kuin jäättekin koreasti tänne. — (Iivarille, joka on vetäytynyt ovensuuhun.) Odotatko jotakin?

IIVARI: Pyytäisin vain kysyä, tarvitseeko herrasväki vielä mitään?

LUCIFER: Emme. — Se on totta: joku kynttilä. Minua varten. (Iivari pois.)

PETÄJÄ: Mitä sillä aiotte?

LUCIFER: Eihän voi tietää koskaan… Täytyy olla aina varustettu. — (Iivari tuo kynttilän. Lucifer pistää sen povitaskuunsa, kuiskaa jotakin ja antaa rahaa hänelle, Iivari pois syvästi kumartaen.) Kas niin, herra taiteilija: maljanne!

PETÄJÄ: Lasin voin juoda kanssanne. — (Kilistävät ja maistavat seisoaltaan.)

LUCIFER: Naisen malja! Teidän naisenne! — Pyydän julkilausua syvimmän kunnioitukseni ja ihailuni häntä kohtaan.

PETÄJÄ: Pyydän kiittää hänen puolestaan.

LUCIFER: Eikö hän itse voisi sitä tehdä? — Kutsukaa hänet tänne!

PETÄJÄ (vastenmielisesti): Minä koetan. — (Menee verannalle ja palajaa heti takaisin.) Hän ei ole siellä enää.

LUCIFER: Missä hän on?

PETÄJÄ: Hän on nähtävästi pistäytynyt puutarhaan kävelemään. — Te näette, minun täytyy jättää teidät.

LUCIFER: Miksi? Hänen tähtenä? — Antakaa te hänen kävellä vaan. Se tekee hyvää hänelle.

PETÄJÄ (terävästi): Mistä sen tiedätte?

LUCIFER: Täytyy ymmärtää nuoria naisia. Ja luvalla sanoen, herra taiteilija: te ette ymmärrä omaa naistanne niin hituistakaan.

PETÄJÄ: Te ymmärrätte?

LUCIFER: En häntä erikoisesti, mutta ylimalkaan. Eikä ole mitään erikoisia naisia olemassa. On vain nainen, naaras, sukupuoli-olento.

PETÄJÄ (kylmästi): Niin miellyttävää kuin olisikin kuulla teidän mielipiteitänne tästä asiasta, täytyy minun nyt päättää tämä keskustelu.

LUCIFER: Te menette? Minne?

PETÄJÄ: Puutarhaan. — (Ivahymyllä.) Erikoista naista etsimään.

SALME (on tullut verannan ovelle): Ei ole tarpeellista. Tässä minä olen.

LUCIFER: Katsokaa, herra taiteilija! — Mitä minä sanoin? Turhaa te hänestä huolehditte.

PETÄJÄ (Salmelle): Eikö totta: sinä olet väsynyt, menemme levolle?

SALME: Minä voin hyvin kyllä tännekin jäädä.

LUCIFER: Katsokaa! Hän tahtoo jäädä.

PETÄJÄ: Ei.

LUCIFER: Kyllä. Mutta te tahdotte ajaa pois hänet. Hyi, ettekö häpeä, herra taiteilija?

PETÄJÄ (vie syrjään Salmen): Olet oikeassa tuon miehen suhteen. Hän on todellakin sietämätön. — Emmekö poistu?

SALME: Minä puolestani en näe mitään syytä siihen.

PETÄJÄ: Kuinka? Sanoithan itse äsken…?

SALME (hermostuneesti): Äsken, äsken! Aina sinä elät äskeisessä. —
(Katsoo suoraan silmiin häntä.) Minä tahdon jäädä.

PETÄJÄ: Sinä tahdot? — Mutta meidänhän piti huomen-aamulla matkustaa…

SALME: Tänä iltana meidän piti matkustaa.

PETÄJÄ: Me emme olisi enää ehtineet junalle.

SALME: Kyllä, jos vain olisimme oikein kiirehtäneet. — Sinä et tahtonut matkustaa, no niin, me jäämme.

PETÄJÄ (miltei nöyrästi): Jos jäämmekin, eihän meidän silti ole tarvis jäädä tänne, hänen seuraansa.

SALME: Äsken en minä tahtonut seurustella hänen kanssaan, sinä tahdoit.
Nyt minä tahdon, sinä et tahdo.

PETÄJÄ: En.

SALME (pingoitetulla hymyllä): Suo anteeksi, armaani: olet aina moittinut minua oikulliseksi. Mutta kuinka onkaan itsesi laita?

PETÄJÄ: Miksi tahdot siis nyt välttämättömästi jäädä hänen seuraansa?

SALME: Luulin sillä sinulle mieliksi tekeväni.

PETÄJÄ: Päinvastoin, minä vakuutan, että harva ihminen on vaikuttanut minuun niin vastenmielisesti.

SALME (ilkkuen): Ensimmäinen vaikutus voi pettää, voi pettää!

PETÄJÄ: Ei. Nyt olen varma siitä.

SALME: Ja eihän ketään saa tutkimatta tuomita? Onhan se vasten sinun omia periaatteitasi!

PETÄJÄ: Salme, minä rukoilen, älä puhu minulle noin!

SALME: Kuinka minun pitäisi puhua sinulle? Koetanhan seurata vain jokaista oikkuasi ja päähänpistoasi.

PETÄJÄ: Salme, sinä et tahdo ymmärtää minua. — Olisitpa kuullut hänen raa'an äänenpainonsa äsken, kun hän naisista puhui…

SALME (kuten edellä): Hän tuntee, näetkös, naiset, hän tuntee! — Mutta miksi me tässä seisomme? Emmekö istu? Istu ja iloitse? (Lähestyy sohvapöytää, jonka laitaan Lucifer on huolettomasti nojautunut, seuraten tarkkaavaisena ryhmää etualalla.)

LUCIFER: Eikö totta, me otamme lasin?

SALME: Tietysti. Odottaahan meitä suuremmoinen taidenautinto. Pitihän meidän katsoa ilotulitusta!

    (Kilistävät. Lucifer viittaa Salmen istumaan. Petäjä
    tyytymättömänä vasemmalla etualalla.)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Salme ja Lucifer nauravat ja ilakoivat sohva pöydän ääressä. Petäjä lähestyy synkkänä heitä, tarttuu lasiinsa ja juo sen pohjaan sanaakaan sanomatta. Kumpikin katsovat häneen kummastuneina.

PETÄJÄ: Salme! Sinä olet sairas.

SALME: Minä? — (Nauraa vallattomasti.) En ole koskaan vielä tuntenut terveemmäksi itseäni.

PETÄJÄ: Sinä olet sairas. Sen kuulee sinun äänestäsi, sen näkee sinun silmistäsi. — (Tarttuu hänen käteensä.) Sinähän vapiset aivan.

SALME: Mitä vielä! Vapisen vain sisällisestä jännityksestä odottaessani tuota tulikoetta.

PETÄJÄ: Ja sinun sormesi ovat jääkylmät. — Salme, minä pyydän: mene nukkumaan!

SALME (vetäen kätensä pois): Ethän sinä ole mikään sairaanhoitaja. — (Kohottaa lasinsa Luciferille.) Te kuulette: hän tahtoo ajaa minut pois.

LUCIFER: Minä kuulen. Mutta me annamme anteeksi hänelle. (Kilistävät.) Eikö totta, herra taiteilija? Ettehän te tahdo ryöstää meiltä tätä iloa?

PETÄJÄ: Kyllä, minä tahdon. — Salme: minä käsken, että menet nukkumaan.

SALME (katsoo häneen): Sinä käsket?

PETÄJÄ: Niin, minä teen sen, ellet ymmärrä sitä itsestäsi.

SALME: Ja ellen tottele sinua?

PETÄJÄ: Tottelet ainakin lääkäriä. Sillä nyt minä soitan hänelle. Hänen täytyy heti tulla tänne. (Menee nopeasti vasemmalle. Vaitiolo.)

SALME (arasti): Mahtaako hän tehdä sen todellakin?

LUCIFER: Luulen, että se on helpommin sanottu kuin tehty. — Elleivät minun laskuni aivan petä…

SALME: Kuinka niin? Tuo kuulostaa kovin salaperäiseltä.

LUCIFER: Ehkä minulla onkin syytä olla salaperäinen. Maljanne! (Katsoo merkitsevästi häneen. Vaitiolo. Petäjä palajaa vasemmalta.)

PETÄJÄ: Puhelinjohto lienee rikki. Minä en saa mitään vastausta keskusasemalta. — (Painaa sähkökellon nappulaa.) Viinuri voi mennä…

LUCIFER: Anteeksi, lähetin hänet juuri eräälle asialle.

PETÄJÄ (kärsimättömästi): Tottahan täällä lienee muuta palvelusväkeä. —
Taikka: minä menen itse…

SALME: Sinä menet?

PETÄJÄ: Lääkäri asuu vain muutaman kivenheiton päässä tästä.

LUCIFER: On jo myöhäistä.

PETÄJÄ (häntä kuulematta): Minä tunnen hänet, hän nousee kyllä ylös, jos hän jo olisi ehtinyt mennä nukkumaankin. — (Aikoo perälle, palajaa.) Salme: vielä viimeisen kerran…

SALME: Jätä rauhaan minut!

PETÄJÄ: Kuten tahdot. (Pois nopeasti perälle. Vaitiolo. Lucifer nousee, istuu Salmen vierelle ja ottaa hänen kätensä. Salme välttää hänen katsettaan.)

LUCIFER: Katso minuun! — (Salme tottelee ehdottomasti.) Eihän sinua mikään vaivaa?

SALME: Ei.

LUCIFER: Hyvä. — (Kiertää hänet käsivarrellaan.) Siitä on kauan kuin me kaksi olemme näin tuttavallisesti jutelleet.

SALME (soinnuttomasti): On.

LUCIFER: Muistatko niitä aikoja vielä?

SALME: Muistan.

LUCIFER: Muistatko, kuinka poltit isäsi verstaan, eikä kenelläkään muulla kuin minulla ollut vihiä siitä?

SALME: Niin. Minä poltin.

LUCIFER: Oletko senjälkeen murhapolttanut mitään?

SALME (päätään pudistaen): En.

LUCIFER: Eikö sinun ole tehnyt mielikään?

SALME: Kyllä. Joskus.

LUCIFER: Hän ei tiedä mitään sinun salaisesta intohimostasi?

SALME: Hän?

LUCIFER: Tuo toinen, tarkoitan. — Sinä et ole puhunut siitä hänelle mitään? Hän ei ole arvannut sitä?

SALME (hitaasti): Ei.

LUCIFER: Siis hän ei tunne sinua ollenkaan? Hän pitää sinua aivan tavallisena, arkipäiväisenä ihmisenä?

SALME: Minä luulen niin.

LUCIFER (ylenkatseellisesti): Ja hän luulee muka olevansa taiteilija! —
Valtiatar sinä olet, hävittävän ja kuluttavan tulen ikuinen jumaluus…

SALME: Niin.

LUCIFER: Luotu kypeniä kylvämään, veripunaisia liekkejä puhaltamaan…

SALME (vilkkaasti): Niin, niin.

LUCIFER: Ja hän tahtoo tehdä takkavalkean sinusta! — Mikä typeryys!

SALME: Takkavalkean?

LUCIFER: Hän tahtoo sinut vain kotiliedellä himmeästi helottamaan. —
Onhan se rikos! Onhan se synti!

SALME (yksinkertaisesti): Hän sanoo, että on synti hävittää.

LUCIFER: Se poroporvari! — Niinkuin ei juuri tuhlaus, turmeleminen, hävittäminen olisi ihmisen suurin ilo!

SALME: Minulle se on ilo.

LUCIFER: Myöskin minulle. — Luonto hävittää joka hetki kokonaisia maailmoita. Miksi emme me ihmiset sitten?

SALME: Hän sanoo, että ihmisten tehtävä ei ole repiä, vaan rakentaa.

LUCIFER: Niinkuin voisi luoda hävittämättä, niinkuin voisi repiä rakentamatta! — Se arkiaivoinen, se sunnuntai-siveellinen pässinpää!

SALME (hiukan levottomasti): Hän on kuitenkin sangen hyvä minulle.

LUCIFER: Hahhah, ja hän luulee sillä sinut itseensä kiinnittävänsä! —
(Äkkiä, tullen totiseksi.) Ja sinä: oletko sinäkin hyvä hänelle?

SALME: En. En kyllin hyvä.

LUCIFER: Siinäpä se! Olet oikein paha hänelle. Kiusaat häntä, teet hänen elämänsä sietämättömäksi.

SALME (katsoo hämmästyneenä häneen): Luuletko? Onko hän sanonut sinulle jotakin?

LUCIFER: Ei. Ja kuitenkin on asia niin.

SALME: Voi olla.

LUCIFER: Katsopas! — Ja kuitenkin minä tiedän, kuinka hyvä sinä, ja juuri sinä yksin voit olla.

SALME: Hyvä sinulle, niin.

LUCIFER: Vaikka minä en ole koskaan sinulle mitään erikoista hyvyyttä osoittanut! Eikö se ole kovin ihmeellistä?

SALME (koruttomasti): En minä puolestani ole nähnyt mitään ihmeellistä siinä.

LUCIFER: Et, yhtä vähän kuin siinäkään, että olet paha hänelle.
Tiedätkö, mitä se todistaa?

SALME: En tiedä, olenko paha hänelle. Minulla on vain aina hänen suhteensa paha omatunto.

LUCIFER: Häh? Paha omatunto? — Se todistaa vielä selvemmin kuin kaikki muu pahuutesi häntä kohtaan, ettet rakasta häntä.

SALME: Niinkö?

LUCIFER: Oikeilla rakastavaisilla on aina hyvä omatunto. — Sinä katsot minuun? Sinä et usko sitä?

SALME (eteensä tuijottaen): Minulla on lapsuudesta saakka ollut paha omatunto.

LUCIFER: Siksi, että sinä aina olet tahtonut peittää jotakin. Siksi, että sinä aina olet tahtonut esiintyä jonakin muuna.

SALME: Voi olla niin.

LUCIFER: Nyt sinulla ei ole paha omatunto?

SALME: Ei.

LUCIFER: Eikä ole ollut milloinkaan minun seurassani?

SALME (painaen päänsä hänen povelleen): Ei. Sinä olet ainoa, jonka luona minulla aina on ollut tyyntä ja turvallista.

LUCIFER: Tiedätkö, mistä se johtuu? Siitä, että minä olen ainoa, joka ymmärrän sinua, joka otan sinut sellaisena kuin olet, kaikkine, alastomimpinekin ominaisuuksinesi.

SALME (keimaillen): Millainen olen siis mielestäsi?

LUCIFER: Suloinen, hurmaava, päätä-pyörryttävä olento, joka voit tehdä tuokiosta ijäisyyden. — (Suutelee otsalle häntä.) Mutta sinun täytyy saada hävittää, paljon hävittää…

SALME: Niin, niin.

LUCIFER: Polttaa kokonaisia maailmoita. — Elämä on sairas, parantumattomasti sairas, Salme. On turhaa sitä paikata ja tohtoroida.

SALME: Eikö totta?

LUCIFER (nousee juhlallisesti): Minun tunnuslauseeni on: mitä ei lääke paranna, rauta parantaa, mitä ei rauta paranna, tuli parantaa.

SALME: Mikä suuri, mikä ihana tunnuslause! (Taputtaa käsiään.)

LUCIFER: Hyvä. Siispä tiedä, että aion sitä kohta toteuttaa, tuolla, joen toisella puolen.

SALME: Siellähän piti pian alkaa sinun ilotulituksesi.

LUCIFER (ylenkatseellisesti): Ilotulituksen? Kuka puhuu ilotulituksesta? — (Voimakkaasti.) Lakko alkaa siellä, suurlakko, vallankumous…

SALME: Vallankumous? Mitä kumotaan?

LUCIFER: Vanha maailma! Hänen maailmansa, jota Iisakin ja Jaakopin jumalaksi sanotaan. — Jo tällä hetkellä kiertävät sähköiset sanat kautta maan, salaiset kokoukset istuvat kaikkialla…

SALME: Kuinka jännittävää!

LUCIFER: Huomenna on suurlakko valmis. — Tiedätkö, mitä se merkitsee?
Junaliike pysähtyy, laivaliike pysähtyy, sähkö sammuu…

SALME (huudahtaen): Se sammuu jo! Näetkö? Näetkö? (Sähkölamput himmenevät huoneessa ja sammuvat vihdoin kokonaan.)

LUCIFER: Liian varhain! Tämä voi tärvellä koko suunnitelman. — (Yrittää rientää vasemmalle, pysähtyy.) Unohdin, että puhelinjohdot ovat jo monesta kohden katkaistut.

SALME: Me jäämme pimeään! (Aikoo rientää perälle.)

LUCIFER: Kuunvalo riittää meille. — (Häntä pidättäen.) Sinä näet kädessäni tämän kynttilän. Se on sovittu merkki.

SALME: Kuinka?

LUCIFER (sytyttää kynttilän): Katso! — (Heiluttaa hitaasti kolmeen kertaan suuressa ympyrässä sitä.) Se on merkki siitä, että kaikki on hyvin ja ilotulitus voi alkaa…

SALME: Anna, anna siis merkki heille!

LUCIFER (hymyillen salaperäisesti): Minä en itse tee mitään. Minulla täytyy olla aina palvelijoita: käsiä, joita käytän, jalkoja, joita juoksutan.

SALME: Tahdot, että minä tekisin sen?

LUCIFER: Juuri niin, minun oikea, minun suuri, minun viisas tyttäreni!
— (Kuiskien.) Samalla hetkellä leimahtaa tehtaan varastohuone tuleen…

SALME (katsoo jäykästi häneen): Entäpä minä en tottele sinua?

LUCIFER: Et tottele silloin omaa tahtoasi. — (Tarjoo kynttilää hänelle.)
Ota kynttilä! Astu kynnykselle! Tuollainen pieni taikatemppu vaan…

PUNAINEN MIES: Kirje herra tirehtöörille. (Outo mies, punainen naamari kasvoillaan ilmestyy eteisen ovelle.)

LUCIFER: Odota! (Kiinnittää kynttilän pullon kaulaan ja vilkaisee nopeasti kirjeeseen.)

SALME: Jotakin tärkeää?

LUCIFER: Lue! (Ojentaa kirjeen hänelle.)

SALME: En ymmärrä. Se on salakirjoitusta.

LUCIFER: Ah! se on totta! — Me käytämme sitä keskenämme.

SALME: Ketkä me?

LUCIFER: Me punaiset. — (Repäisee lehden muistikirjastaan ja ojentaa sen sanansaattajalle.) Vie!

PUNAINEN MIES: Minne?

LUCIFER: Sille, jolta sait kirjeen. — Hyvästi. (Punainen mies poistuu syvään kumartaen.)

SALME: Kuka hän oli?

LUCIFER: Minun käskyläisiäni.

SALME: Mitä seisoi kirjeessä?

LUCIFER (lukee): "Me olemme ilmiannetut. Sotaväkeä marssii tänne. Mitä on tehtävä?"

SALME: Ja sinä vastasit? — (Ylenkatseellisesti.) Sinä vastasit tietysti, että kaikki on toistaiseksi jätettävä?

LUCIFER (viekkaasti): Ja sinä? Miten olisit sinä menetellyt minun sijassani?

SALME: Minä olisin antanut kapinan leimahtaa! Minä olisin vastannut, että sotaväki marssikoon! Minä olisin…

LUCIFER: No niin: minä olen vastannut valtiattareni mielen mukaan.
(Laskee kätensä ivallisella kohteliaisuudella sydämelleen.)

SALME (vilpittömällä ihailulla): Minun herrani ja mestarini!

LUCIFER: Oletko nyt tyytyväinen minuun?

SALME: Suuri sinä olet, suuri pahassa, tarkoitan.

LUCIFER: Mikä on hyvä ja mikä on paha? Eikö ole parempi asettua niiden kummankin ulkopuolelle?

SALME: Alapuolelle, tarkoitat sinä? — (Nojaa raukeasti häneen.) Voit olla oikeassa. Jos ei kerran voi nousta niiden yläpuolelle…

LUCIFER: Vain jumalilla on voimaa siihen.

SALME (kuin unessa): … silloin on paras painua pohjavesiin.

LUCIFER: Niin. Ei kukaan tahdo jäädä ijäkseen aaltojen ajeltavaksi.

SALME: Ei. — (Aukaisee äkkiä silmänsä, irtautuu hänestä ja katsoo terävästi häneen.) Nyt menen minä ja ilmiannan sinut.

LUCIFER: Kenelle? Mistä?

SALME: Työväelle: siitä, että olet pettänyt heidät. Sitten sotaväelle, jonka sinä myös olet pettänyt.

LUCIFER (nyökäyytäen olkapäitään): Sinä olet hullu!

SALME: En, vaan viisaampi kuin luuletkaan. (Tuijottaa eteensä. Kuin itsekseen.) He ovat hulluja. Niin, nyt näen päivänselvästi sen… Nehän kaksi kuuluvat yhteen.

LUCIFER: Ketkä kaksi?

SALME: Työväki ja sotaväki. Sinä yksin erotat heidät. Sinä yksin estät heitä yhtymästä.

LUCIFER (välinpitämättömästi): Paras, että he toisensa tuhoavat.

SALME: Miksi tekevät he sen? — (Kääntää hitaasti silmänsä Luciferiin.)
Siksi, että sinä yllytät heitä!

LUCIFER: He itse tahtovat niin.

SALME: Mutta sehän on mielipuolisuutta. — Miksi he tahtovat? Miksi he eivät tee liittoa keskenään ja nouse sinua vastaan?

LUCIFER (hymyillen): Juuri siksi on paras pitää heidät erillään.

SALME: Mutta jos he yhtyisivät? Mitä silloin tapahtuisi?

LUCIFER: Silloin alkaisi maan päällä tuhatvuotinen valtakunta.

SALME (päätään nyykähyttäen): Ja siksi petät sinä heitä molempia. — (Jälleen itseensä vajoten.) Sen minä ymmärrän. Mutta että he antavat pettää itsensä…

LUCIFER: Jätä jo tuo!

SALME: Sinä ajattelet: Jos kapina onnistuu, asetun minä työväen puolelle. Jos se taas epäonnistuu…

LUCIFER (viekkaasti): Tämä kapina ainakin oli jo ennen syntymäänsä epäonnistunut.

SALME: … silloin olet sinä jälleen esivallan uskollisin alammainen. — (Kääntää katseensa hitaasti häneen.) Tiedän, kuka olet. Olet molempien palveluksessa, kuulut kumpaankin järjestöön.

LUCIFER: Kenen palveluksessa? Mihin järjestöön? — Sinä hourit.

SALME (katsoo kiinteästi häneen): Sekä heihin, jotka toimeenpanevat salaliittoja, että heihin, joiden asia on tukahduttaa ja ilmiantaa niitä.

LUCIFER: Pah! Ponnistat suotta aivojasi. (Tekee torjuvan liikkeen kädellään.)

SALME: Tunnusta, että puhun totta. Tunnusta…

LUCIFER: Ei ole aikaa enää. — (Katsoo kelloaan.) Sekunnit rientävät, meidän on nyt merkki annettava.

SALME (hitaasti): Voin antaa merkin, jos sanot ensin täyden totuuden minulle. — Sinä ilmiannoit heidät?

LUCIFER: Esivalta on koko ajan tiennyt heidän hankkeistaan.

SALME: Sinun kauttasi?

LUCIFER (hymyillen): Kuulun vallankumouksellisten pääkomiteaan.

SALME: Mutta sinä olet myös valtiollisen salapoliisin palveluksessa?

LUCIFER: Teen palveluksia jokaiselle, joka vaan pyytää apuani.

SALME (päätään nyykähyttäen): Sen ymmärrän. — Mitä nyt aiot?

LUCIFER: Odotan asioiden kehittymistä.

SALME: Siellä vuotaa verta tänä yönä?

LUCIFER: Mikään ei ole sen uskottavampaa.

SALME: Itse et aio ottaa osaa taisteluun?

LUCIFER (hymyillen): En. Täytyy olla myös syrjästä-katsojia.

SALME: Vaikka olet asian alkuunpanija?

LUCIFER: Sota ei yhtä kaipaa. Ja sodassa kuulun minä aina pääesikuntaan.

SALME (päätään nyykähyttäen): Senkin ymmärrän. — Olet sangen avomielinen minua kohtaan.

LUCIFER: Koska vaadit sitä. — (Katsoo kelloaan.) Mutta nyt on sinun merkki annettava.

SALME: Teen sen, koska en voi jättää sitä tekemättä. (Menee verannan ovelle. Kello seinällä lyö kaksitoista. Salme piirtää koneellisesti kolme ympyrää ilmassa kynttilällä. Joukko outoja miehiä, mustat naamarit silmillään, on ilmestynyt eteisen ovelle. Lucifer menee, vaihtaa pari sanaa kuiskaten heidän kanssaan ja osoittaa Salmea.)

LUCIFER: Siinä rikollinen! (Mustat miehet nyykäyttävät päätään hyväksyvästi.)

SALME (käännähtäen): En! (Pudottaa kynttilän kädestään, Pakenee oikealle etualalle, ilotulitus syttyy oikealla.)

LUCIFER: Hän on meidän!

SALME: Ei, ei!

MUSTAT MIEHET (hyväksyvästi mutisten): Meidän.

LUCIFER: Meitä tarvitaan nyt toisaalla. Tulemme ennen aamunkoittoa ja otamme sinut.

SALME (kirkaisten): Ah! (Vaipuu maahan.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Salme sohvalla lepää taintuneena. Petäjä istuu tuolilla hänen pääpuolessaan ja koettaa virvoitella eloon häntä. Punaiset liekit oikealta valaisevat näyttämöä.

SALME (ponnahtaen istualleen): Missä olen?

PETÄJÄ: Olet hyvässä turvassa. Minä se olen.

SALME: Reino! Miksi jätit minut?

PETÄJÄ: Muistanet, että menin lääkäriä etsimään.

SALME: Niin, niin.

PETÄJÄ: Hän oli sairasmatkalla. Juttelin vain hetken hänen vaimonsa kanssa. Tulen takaisin, löydän sinut lattialta taintuneena.

SALME (katsoen ympärilleen): Onko … hän … poissa?

PETÄJÄ: Kuka?

SALME: Hän … tuo toinen.

PETÄJÄ: Ilotulittaja?

SALME (vavisten): Pimeyden ruhtinas hän on.

PETÄJÄ: Varmaan on hänessä jotakin salaperäistä. — Kuulin tohtorilassa, että hän on jonkun aikaa maleksinut näillä tienoin. Eikä kukaan tiedä, mitä hänellä on oikein mielessään.

SALME: Minä tiedän. — (Kuumeentapaisesti.) Hän toimeenpanee salaliittoja…

PETÄJÄ: Niinkö?

SALME: … ja ilmiantaa ne. Hän hävittää, mitä muut rakentavat. Hänen tunnuslauseensa on…

PETÄJÄ (rauhoittaen): Etköhän nyt väsytä itseäsi puhumalla?

SALME: En ollenkaan. Olen aivan terve. — (Peittää silmänsä.) Eikö tämä ilotulitus lopu milloinkaan?

PETÄJÄ: En tiedä, teenkö oikein sen sinulle sanoessani. On tapahtunut hirveä onnettomuus.

SALME (katsoo kauhistuneena häneen): Onnettomuus?

PETÄJÄ: Tehdas palaa. Sotaväkeä on saapunut läheiseltä leiripaikalta sitä sammuttamaan.

SALME: Minä sen poltin! (Putoaa nopeasti päänalaiselleen.)

PETÄJÄ: Sinä! Ethän ole liikkunut tästä hotellista. — Epäilemättä on sattunut joku tapaturma ilotulituksen yhteydessä.

SALME (epätoivoisesti): Turmio on tapahtunut! Murhapoltto on tapahtunut!

PETÄJÄ: Miksi aina pahinta ajatella? — Tosin kuuluu tehtaan työväki olleen jo jonkun aikaa sangen kiihdyksissä…

SALME: Siinäpä se! Hän on kiihoittanut heitä.

PETÄJÄ (kuin itsekseen): … joten voisi olla kysymyksessä myös murhapoltto. — (Haihduttaen pois ne ajatuksensa.) Mutta tuo toinen selitys on luonnollisempi. On tarvittu vain joku satunnaisuus, joku tilapäinen huolimattomuus…

SALME: Minä tiedän, kuinka asia on, minä tiedän.

PETÄJÄ: Kuinka sen voisit tietää? Jos asiassa on jotakin epäilyttävää, kuten arvelet, on pikainen poliisitutkinto sen kyllä selvittävä.

SALME (kohoten kyynärpäänsä varaan): Poliisitutkinto? — Onko vangittu ketään?

PETÄJÄ: Enhän minä ole ollut siellä? Mutta jos asia kiinnittää siinä määrin sinun mieltäsi…

SALME (väsyneesti): Ei, ei. Tulin vain sellaista ajatelleeksi. —
(Äkkiä.) Eihän päivä koita vielä? (Kohoaa istumaan.)

PETÄJÄ (katsoo kelloaan): Lie vielä hyvä puolituntinen aamun valkenemiseen. Mutta miksi sitä kysyt?

SALME: Ilman vain. Minulla on siis vielä hiukan aikaa levähtää.
(Kallistuu takaisin sohvalle.)

PETÄJÄ: Tietysti sinulla on. Sinä olet vain väsynyt etkä muuta. —
(Peitellen häntä.) Tahdotko, että tuon lisää päänalaista sinulle?

SALME: Kiitos, minun on hyvä näin. Jospa vain voisit verhota tuon ikkunan!

PETÄJÄ (laskee verhot alas): Ei, se ei auta mitään. Tulenkajastus tunkee läpi verhojenkin.

SALME: On jo parempi. — (Ojentaa kätensä hänelle.) Ja olethan sinä täällä. Minä voin nyt uinahtaa turvallisesti.

PETÄJÄ: Nuku, nuku! (Pitää jonkun aikaa kätensä hänen otsallaan. Etääntyy hänestä, tulee keskinäyttämölle. Iivari juoksee kiireesti sisälle vasemmalta.)

IIVARI: Tulipalo! Tulipalo!

PETÄJÄ: Sht! Hiljaa! Täällä on sairas.

ILARI: Tulipalo! Tehdas palaa! (Aikoo juosta perälle.)

PETÄJÄ (tarttuen hänen kaulukseensa): Idiootti! Eihän se tänne tule! —
Missä olet ollut muuten? Olen turhaan soittanut sinua.

IIVARI: Minä menin makuulle.

PETÄJÄ (ankarasti): Kenen luvalla?

IIVARI: Hän, tirehtööri, lupasi. Ja hän antoi myös hyvät juomarahat minulle.

PETÄJÄ: Se ei kuulu minulle. — Eikö täällä ole muuta palvelusväkeä? Mikä lemmon paikka tämä on oikeastaan?

IIVARI: Kaikki ovat tehtaalla, illallistarjoilua hoitamassa. — Onko herrasväki tarvinnut jotakin?

PETÄJÄ: Me? Me olemme kaiken aikaa tarvinneet jotakin. — (Hieroo otsaansa.) Mutta mitä? Minun pääni on kuin poissa paikoiltaan…

IIVARI (nokkelasti): Vähän pulveria apteekista. Minä juoksen kyllä noutamaan.

PETÄJÄ: Se voisi tehdä hyvää.

IIVARI: Herrat kysyvät sellaista aina aamupuhteella. — Mitä minä otan sitten?

PETÄJÄ: Minä kirjoitan. — (Repäisee lehden muistikirjastaan, kirjoittaa ja ojentaa sen hänelle.) Se on totta. Sinulle pitää olla vähän pikkurahaa…

IIVARI: Ei tarvitse. Minulla on kyllä itselläni. (Heläyttää rahoja taskussaan.)

PETÄJÄ: Hyvä, hyvä. Mitä odotat siis?

IIVARI (varovasti): Minä olisin vain kysynyt, olisiko niillä pulvereilla kiire?

PETÄJÄ: Kuinka niin?

IIVARI: Olisin samalla pistäytynyt tuolla joen toisella puolen.

PETÄJÄ: Tehtaalla? Tulipaloa katsomassa?

IIVARI: Niin. Minä en tiedä, mikä siinä on, mutta tulipalo on aina vaikuttanut niin kovin mahtavasti minuun. Se ihan vetää, se ihan kiskoo sinne…

PETÄJÄ (hymyillen): Pane jalat allesi sitten! (Iivari pois eteisen ovesta. Petäjä tulee mietteissään etualalle. Iivari palajaa takaisin ja viittoo vilkkaasti eteisen kynnykseltä.)

IIVARI (kuiskien): Herra, herra!

PETÄJÄ: Mikä on?

IIVARI: Minä en uskalla mennä. Siellä on joku.

PETÄJÄ: Kuka? Missä?

IIVARI (kalisevin hampain): Siellä portilla. Naamioitu mies. Hän näyttää niin kamalalta tulenkajastuksessa.

PETÄJÄ: Mitä hulluja!

IIVARI: Hän näkyy kyllä tännekin. Herra katsoo vain. — (Vetää hänet eteiseen.) Ei, hän on hävinnyt.

PETÄJÄ: Arvasinhan sen. Sinä olet nähnyt näkyjä.

IIVARI (päätään pudistaen): Kuitenkin näin minä niin selvästi hänet.
Hänellä oli musta naamio silmillään…

PETÄJÄ: Olethan niin peloissasi, että pysyt pystyssä tuskin. Hyi, etkö häpeä? Iso mies!

IIVARI: En minä arka ole. Luonnollisissa asioissa minä en pelkää piruakaan.

PETÄJÄ: Ylenluonnollisistako luulet tässä sitten olevan kysymyksen?

IIVARI: Minä en tiedä. — Mutta jos herra seisoo tässä siksi kuin olen päässyt portista…

PETÄJÄ: Minä seison. — Ja voithan huutaa, jos jotakin ylenluonnollista sinulle tapahtuu. (Iivari pois. — Salme herää säpsähtäen.)

SALME: Olenko kauan nukkunut?

PETÄJÄ: Vain hetkisen, armaani. Kuinka voit?

SALME (kohoten istumaan): Tunnen nukkuneeni iankaikkisuuden. — Kenen kanssa sinä puhuit täällä?

PETÄJÄ: Tarjoilijan, jonka lähetin apteekkien. — Nousetko ylös?

SALME: Miksi en nousisi? Eihän minua mikään vaivaa. (Tulee keskinäyttämölle. Petäjä rientää hänen vastaansa.)

PETÄJÄ: Sepä erinomaista! — (Arastuen hänen omituista katsettaan.)
Kuitenkin sinä näytät niin kummalliselta.

SALME: Minulla olisi vain niin paljon puhumista sinulle. Mutta en tiedä, ehtinenkö.

PETÄJÄ (tarttuen hänen käteensä): Miksi et ehtisi? Myöskin minä tahtoisin sanoa sinulle jotakin. — (Salme vetää kätensä pois.) Niin, tietysti, voimmehan me jättää sen myös toistaiseksi.

SALME: Mitä tahdoit sinä sanoa minulle?

PETÄJÄ: Kenties kuitenkin vielä levähtäisit? Sallitko, että saatan sinut huoneesemme?

SALME (väsyneesti): Niin paljon esipuheita! — Ajattelet liiaksi minua.
Eihän se sinulle sovi.

PETÄJÄ: Armaani! Ketä minä sitten ajattelisin, ellen sinua.

SALME: Itseäsi. Ja omaa työtäsi. Minä menen sinne minne minun on pakko mennä…

PETÄJÄ: Minne? — Minne sinun olisi pakko mennä, jonne minä ja minun työni eivät voisi seurata sinua?

SALME (välttäen hänen katsettaan): Eihän tiedä koskaan… Ihmisessä voi olla kuiluja, joita ei arvaa kukaan…

PETÄJÄ: Eivät heidän läheisimpänsäkään?

SALME: Eivät aina… Voivat elää vuosikausia vierekkäin eivätkä sentään tunne toisiaan.

PETÄJÄ (värähtävällä äänellä): Olemmeko me ehkä mielestäsi kaksi sellaista ihmistä, Salme?

SALME: Älä suutu, enhän meistä puhu! Puhun ihmisistä ylimalkaan.

PETÄJÄ (katsoo kiinteästi häneen): Ihmisistä, jotka toisiaan rakastavat?

SALME: He ovat niin kummallisia. Koettavat pakottaa toistensa kaltaisiksi toisiaan ja ovat kuitenkin kuin eri tähtiä, eri maailmoita.

PETÄJÄ: Rakkaus on niin kummallinen, tarkoitat sinä?

SALME (surumielisesti): Minä en tiedä?

PETÄJÄ: Et tiedä? Et enää rakasta minua?

SALME: Tunnen niin vähän itseäni. — (Liikkuu huoneessa.) Mutta eihän meidän pitänyt tästä puhua. Mitä aioit sanoa minulle äsken?

PETÄJÄ: Meistä kahdesta tahdoin minä puhua. Niin, ja sitten tuosta kolmannesta.

SALME: Kenestä? Hänestä? (Säpsähtää, katsoo arasti häneen. Petäjä vetää lempeällä väkivallalla hänet istumaan.)

PETÄJÄ: Ilotulittajasta. — Sillä ethän tahdo kieltää, Salme, että teidän välillänne on jotakin, on tapahtunut jotakin.

SALME: Tapahtunut?

PETÄJÄ: Tapahtunut nyt ja tapahtunut myös ennen. — Mitä se on? Etkö tahdo sitä sanoa minulle?

SALME (katsoo suoraan hänen silmiinsä): Voin sanoa sen: Meidän välillämme on todella jotakin.

PETÄJÄ: Mitä siis?

SALME: Rikos. (Levottomasti.) Älä kysele enempää! En kuitenkaan voisi enkä ehtisi sitä sinulle lähemmin selittää.

PETÄJÄ: Olet rakastanut tuota miestä?

SALME: En… Eikä se ole siinä… Siinä on jotakin muuta.

PETÄJÄ (kiinteästi): Jotakin, jota sinä et voi ilmaista minulle?

SALME (aina levottomampana): En. Se on niin hirveätä. Se on niin salaista. Sillä on niin pitkät juuret.

PETÄJÄ: Juuret, jotka kiinnittävät sinut häneen?

SALME: Kuin pakko, kuin välttämättömyys. Se johtuu hamasta minun lapsuudestani. — Ei, minä en voi sanoa sitä sinulle.

PETÄJÄ: Et usko, että ymmärtäisin sitä?

SALME: Et, et, sinä pelkäisit, sinä pakenisit maailman ääriin minua…
(Tahtoo nousta.)

PETÄJÄ (häntä pidättäen): Hän ei pelkää? Hän ei pakene siis?

SALME: Ei. Ja juuri sehän meitä kahta toisiimme yhdistääkin.

PETÄJÄ: Te olette rikostovereita?

SALME (tuskallisesti): Se on niin hirveätä! Se on niin pahaa! Ei, sinä et voi, sinä et saa sitä ymmärtää!

PETÄJÄ: Ehkä en. (Päästää hänen kätensä. Nousee ylös ja tulee vitkalleen oikealle keskinäyttämölle. Punainen loimo ulkona on vaalennut vitkalleen. — Salme lähestyy surumielisenä häntä.)

SALME: Minun täytyy nyt mennä.

PETÄJÄ: Tuota miestä tapaamaan?

SALME: Niin.

PETÄJÄ (tuskallisesti): Sinä rakastat vieläkin häntä?

SALME: En. Minä en ole koskaan häntä rakastanut.

PETÄJÄ: Kuitenkin menet häntä tapaamaan?

SALME: En voi muuta. Olen hänen vallassaan.

PETÄJÄ: Sinä! — (Voi tuskin hillitä liikutustaan enää.) Hän kiinnittää siis … niin väkevästi sinua?

SALME: Kyllä. Hän vetää kuin syvyyden koura minut mukanaan.

PETÄJÄ: Minne?

SALME (tyynesti): Minä en tiedä.

PETÄJÄ: Kohti suurta tuntematonta siis? — Mutta sehän on hulluutta, sehän on mielenvikaisuutta…

SALME: Minä en tiedä. Tunnen vain, että minun on häntä seurattava. — (Vaitiolo.) Hyvästi! (Ojentaa avuttomana kätensä hänelle. Petäjä kääntyy pois itkien äänensä ja menee vitkalleen verannan ovesta ulos. Salme jää hänen jälkeensä murhemielisenä tuijottamaan. Käännähtää äkkiä: Lucifer, musta naamio silmillään, seisoo liikkumattomana eteisen kynnyksellä.)

LUCIFER: Aamu hämärtää.

SALME: Minne viet minua?

LUCIFER: Sinne, minne mielesi on.

SALME (astahtaen askeleen häntä kohden): Mitä tarjoat minulle?

LUCIFER: Tarjoan hävityksen hekkuman sinulle. Suuremman kuin on koskaan saanut kuolevainen.

SALME: Ja mikä on loppu oleva? (Astahtaa jälleen askeleen häntä kohden.)

LUCIFER: Saada vihdoin itse hävitä olemattomiin.

SALME: Sinun kerallasi?

LUCIFER: Seuraan kuin liekki sinua.

SALME: Poltat? Kulutat minut?

LUCIFER: Ja suuret maailmat sinun avullasi. — Tule!

SALME (nyykäyttää päätään hänelle): Minä tulen. (Ojentaa kätensä hänelle. Menevät. Näyttämö on hetken aikaa tyhjä. — Petäjä ryntää sisälle oikealta.)

PETÄJÄ: Salme! Salme! — (Katsoo ympärilleen, tarttuu tuskissaan päähänsä.) Miksi en pitänyt kiinni hänestä? Miksi päästin hänet teille tietymättömille? (Aikoo syöksyä eteisen kautta ulos. Pysähtyy, miettii, hillitsee itsensä. Nojaa päänsä taapäin uunia vasten suurimman tuskan vallassa. Iivari tulee eteisen ovesta hitaasti ja alakuloisena.)

IIVARI: Tässä ovat rohdot.

PETÄJÄ (vaivaloisesti): Rohdot! — Pane ne tuonne pöydälle. (Iivari tekee työtä käskettyä. Vaitiolo.)

IIVARI: — Onko herra sairas?

PETÄJÄ: Voin olla. — (Vaitiolo.) Tuliko täältä sinua vastaan joku nainen?

IIVARI: Nainen?

PETÄJÄ: Niin. Oliko hänellä joku mies seurassaan?

IIVARI: Ei minua vastaan ole kukaan tullut. (Vaitiolo. Varovasti.)
Oliko se herran rouva, joka meni?

PETÄJÄ: Oli.

IIVARI: Mutta hän tulee kaiketi takaisin?

PETÄJÄ: Ei. Hän ei palaja enää milloinkaan. (Iivari katsoo tyrmistyneenä häneen. Petäjä liikkumattomana entisellä paikallaan.)

IIVARI (holhoavasti): Eikö herra menisi levolle? — (Petäjä ei vastaa.)
Eihän se siitä nyt kuitenkaan sen paremmaksi tule.

PETÄJÄ: Mikä?

IIVARI: Sepähän se. Rakkauden asia. — (Vaitiolo.) Kun on nukkunut, näyttää koko maailma taas aivan toisenlaiselta.

PETÄJÄ (soinnuttomasti): Niinkö?

IIVARI: Aivan varmaan. — On minullakin suruja ollut. Ja on minullekin juuri nyt jotakin vallan kauheata tapahtunut.

PETÄJÄ: Mitä?

IIVARI (heittää rahan taskustaan pöydälle): Herra kuuntelee tuota kilinää. Onkos tuo oikea markka?

PETÄJÄ: Jos lienee.

IIVARI: Eipäs, se on tinamarkka. Ja tuo! Ja tuo! Ja tuo! — (Heittää rahat pöydälle äkeissään.) Ne ovat kaikki vääriä.

PETÄJÄ: Taitaa olla paljon väärää rahaa liikkeessä nykyaikaan.

IIVARI (kokoaa rahat jälleen kouraansa): On sitä eräillä. — Se oli piru miehekseen se tirehtööri.

PETÄJÄ: Oliko?

IIVARI: Hän antoi ne minulle. Enkä minä osannut arvatakaan, ennen kuin apteekissa sanoivat…

(Etäisiä kiväärinlaukauksia.)

PETÄJÄ (kuin unessa): Mitä sanoivat?

IIVARI: Siellä ammutaan. — (Menee verannan ovelle.) — Sanoivat, että ne olivat vääriä. Mutta en minä silti itke. Enkä minä tätä muun vuoksi kerrokaan…

(Lähempää kiväärinlaukauksia. Vaitiolo.)

PETÄJÄ: Kuin minkä vuoksi?

IIVARI: Kuin sen vuoksi, että herra huomaisi jokaisella olevan omat surunsa tässä maailmassa. — Nyt ne ampuvat taas! Kuuliko herra kiväärin laukauksia?

PETÄJÄ: Kyllä.

IIVARI (huokaisten): Ne tappavat siellä toisiaan. Työväki ja sotaväki.
— (Vaitiolo.) Eikö herra istuisi kuitenkin? Näyttää niin kamalalta…

PETÄJÄ: Mikä näyttää kamalalta?

IIVARI: … kun herra seisoo siinä pellinnyöriä vasten pitkin pituuttaan. Riippuu kuin hirressä ikään.

PETÄJÄ (vavahtaen): Hirressä?

IIVARI: Herra ottaisi nyt niitä rohtoja. Minä panen vesilasin tähän pöydälle.

PETÄJÄ: Hyvä, hyvä. (Iivari laittaa vesilasin pöydänkulmalle rohtojen viereen. Vetää ylös ikkunaverhon. Harmaa aamuhämärä tunkee huoneesen.)

IIVARI: Siellä on sumua. Taitaa tulla sadeilma täksi päiväksi.

PETÄJÄ: Taitaa tulla. (Vaitiolo.)

IIVARI: En minä tehtaalle asti äsken päässytkään. Koko seutu oli piiritetty.

PETÄJÄ: Vai oli. (Vaitiolo. Iivari katsoo häneen, menee päättävästi hänen luokseen.)

IIVARI: Eihän herra aio…?

PETÄJÄ: Mitä?

IIVARI: Itsemurhaa. — Paha sanoa, mutta niitä kun tapahtuu täällä niin usein…

PETÄJÄ: En, en. Ole aivan huoleti!

IIVARI (osaa-ottavasti): Ei muun vuoksi, vaan siitä kun tulee aina tutkimuksia ja rettelöitä hotellille.

PETÄJÄ: Mene nyt vain!

IIVARI: Minä menen. Herra kait soittaa, sitten kun tahtoo aamukahvin.

PETÄJÄ: Kyllä. Minä soitan. —

(Iivari pois vasemmalle. Petäjä tulee koneellisesti pöydän ääreen. Etäisiä yhteislaukauksia. Vaipuu sohvalle ja peittää pään käsiinsä.)

Voi hyvä jumala!

Esirippu.